Syksylä sitä aina miettii, mitä kaikkea sitä jouhluun mennessä ehtiikhään tehä. Mulla tullee erityisesti kutomisen kans aina ihan älyttömiä yliarviointeja. Iskee semmonen jokasyksynen hullu himo kutoa. Useasti olen vannonu kutovani kaikile ystäville ja tuttaville jotaki joululahjaksi. Ihan itte! Hymyssäsuin kuvittelen kaikkien ilhmeitä, ko ne sitte jouluna ihmettelevät silmät pyöreinä, että "onko se Annukka tosihaan aivan itte nämä kutonu???" (Ihmetystä ei niinkhään herättäs minun tuotosten henkeäsalpaava kauneus, vaan se, että mie ylipäänsä olen jotaki saanu jollekki lahjaksi kudottua.)
Tänä syksynä päätin olla realisti, ja uhosin kutovani vain
yhet sukat Facebook-kampanjan "Kudo villasukat turvapaikanhakijalle" innottamana jouhluun mennessä. Toki vähän ittekseni naureskelin, että kyllähän mie nyt
vähinthään ne yhet saan kudottua, mutta hyvin todennäkösesti useammatki.
No niin. Tuli marraskuu. Tajusin, että en ole vielä alottanukhaan niitten sukkien kutomista. Laatikoista puikkoja ettiessäni vastaan tuli muutampi syksy sitte tehty sukka, johon oli puikoila kiinnitetty toisen sukan alku. (Varhmaan yks niistä ystäville tarkotetuista joululahjoista...) Melkein kiljahin riemusta, ko tajusin, että minunhan tarttee siis vain kutasta se toinen lophuun, ja se on siinä! Lankaaki oli hyästi vielä jäljelä. Kylläpä se vain helpon lykkäsi!
Istahin sitte seuraavana vaphaana hetkenä sohvale, ja aloin kilistelehmään puikkoja. Normaalistihan sukkapuikkoja on viis, mutta mutta mulla niitä oli siinä vain neljä. Hetken sitä ihmettelin, mutta muistin sitte, että se yks puikkohan oliki tippunu meän Mazdan käsijarrukotelon sissään jonaki syksynä ko olthiin menossa mökile ja mie autossa kudoin. Piti ihan mieheltä tarkistaa, että kauanko siitä olikhaan, ko Mazda vaihethiin pois. Tullee kuulemma alkuvuesta neljä vuotta siitäki. Eli vähinthään yhtä kauan on minun keskeneräset sukat ollu laatikossa...
Nooh, eipä mithään! Kerrankos sitä hommat kesken jääpii! Nyt siinä keskeneräsen sukanvarren kutomisessa ei kauaa nokka tuhissu. Kerkisin jo miettiä, että homma sujjuu niin hyvin, että taijjampa kävästä lankakaupassa ja ostaa ison satsin sukkalankoja, ja kutoa koko adventtiajan ja joululoman.
Voipiihan sitä muullonki antaa ihmisille sukkia ko jouluna!
Ja sitte se kuulkaa tyssäski se homma. Tuli nimittäin kantapään vuoro. No enhän mie siinä pystyny sitä alkaa muistelehmaan, ja päätin, että tekasen sen myöhemmin. Katton netistä ohjeet, ettei tartte purkaa. Niinkö viimeksi.
Sitte se jotenki unohtu. Laatikhoon.
Onneksi äitilä on hyvä muisti. Ja onneksi äiti komensi minut ottahmaan sen sukkakudelman matkaan viikonloppuna ko kävin kotona Pellossa. Äiti lupas opastaa kantapään kans.
No, viikonloppuna oli niin paljon kaikkea. Oli kiirettä. Ei ehtiny eikä jaksanu alkaa sen kantapään kans saikkaahmaan. Olthiin siinä jo lähtöä Rovaniemele tekemässä, ko äiti sitte tarjoutu tekehmään sen kantapään mulle.
Kyllä minua niin hävettää! Mutta turvapaikanhakijariepujahan mie tässä aattelen! Oman kutomismaihneeni kustannuksela. Kyllä se tuli äitiki varhmaan siihen tulokseen, että taitavat turvapaikanhakijat jäähä ilman minun villasukkia jos hän ei nyt ota ja auta sen kantapään kans. Ja olenhan mie jo niinkö todistanu, että
pystyn tekheen kantapään, ko olen kuitenki itte sen siihen ensimmäisseen sukhaan saanu väännettyä!
Takki päälä seisoin etheisessä häntä koipien välissä ko äiti hurhautti mulle sen kantapään. Olin kyllä oikeastaan aika helpottunu. Parempi alottaa sitte ajan kans puhtaalta pöyältä uusien kutimusten kans! Ilman tuomosia aikarajoja. Esim. vaikka heti ens syksynä!
Ja kyllä mie aijjon siihen näitten sukkien saatekorthiin laittaa rehellisyyen ja kohtuuen nimissä, että "Sukat teki suurimmaksi osaksi Annukka. Vähän äitinsä avustuksella. - Socks mostly made by Annukka. With a little help from her mother."
