Tämän vuen tammikuu on ollu uskomattoman synkkä ja kylmä. Henkisesti. Vaikka mie oikeastaan elän elämäni onnellisinta aikaa omassa perheessäni, ympärillä läheisillä on paljon suurta suruja ja huolia, eikä ne tietenkhään voi olla vaikuttamatta minunki mielialoihin. Rakhaat ystävät on kokenu raskaita menetyksiä ja paljon on terveyshuolia. Varmasti omhiin mielialoihin vaikuttaa myös kaikki raskaushormonit, ja omat flunssasairastelut ja puolison sairastelut, plus se, että oma olo on myös fyysisesti todella todella raskas. Olo on ihan ko edellisen raskauen viimisellä viikola, ja tässä ois vielä melkein 2 kk jäljelä. Kuitenki nämä omat (pääasiassa lyhytaikaset fyysiset) ongelmat on pieniä monien ystävien tämänhetkissiin huohliin verrattuna.
Ystävien tilantheitten kautta mulle alkaa tässä kirkastua missä vaiheessa tämä minun elämä on. En tiä mikä nimitys tälle kaikele ois oikea. Onko tämä jo keski-ikkää? Yhenlaisia ruuhkavuosia? En tiä, mutta paljon isoja asioita tapahtuu lähheisille, ja sitä kautta tavahlaan omassaki elämässä. Asiat, jotka on tuntunu ikuisilta ja pysyviltä, ei yhtäkkiä välttämättä olekhaan sitä. Ne ihmiset, jotka on aina ollu meän elämässä, ei yhtäkkiä olekhaan. Työ, joka on ollu unelmaa, ei ennää tunnukhaan siltä. Yhtäkkiä lähes täydellisen elämän keskeyttää vakava sairaus tai onnettomuus perheessä. Aivan odottamatta koko elämä on täysin päälaehlaan täysin ittestä riippumattomista syistä. Yhessä hetkessä koko elämä voi romahtaa.
Minua suututtaa! Ja ahistaa! Mitä täälä oikein yritethään muka pyristellä ja ellää jotaki hyvvää elämää ko kaikki voihaan yhtäkkiä tulla ja ottaa vain pois? En ole ensimmäinen enkä viiminen joka tätä miettii, mutta vaikka kuinka googlettas niin vastausta ei löyvvy. Varmaa on vain se, että mikhään ei ole varmaa. Niin, ja näin suomalaisena, hyvinvointivaltion kasvattina, varmaa on myös se, että aika monela maailmassa on asiat todella paljon huonommin ko mulla vaikka latelisin tiskiin kaikki menheet, nykyset ja tulevat huolet. Mutta eipä sekhään ajatus paljon lohuta, vaan lähinnä pahentaa vain ahistusta jos kaiken surun ja huolen keskelä pitäs vielä jaksaa olla kiitollinen niistä asioista jotka EI OLE perseehlään.
Mutta eihän sitä niinkhään voi ellää, että kokoajan oottaa vain, että mikäköhän on seuraava kriisi, tai mitäköhän pahhaa minun elämässä seuraavaksi tapahtuu! Kuitekki, just tällä hetkelä - varsinki ko toisen lapsen syntymä lähestyy - tuo pelko on jotenki enemmän minun ajatuksissa ko koskaan. Ei tämä mithään jatkuvaa synkistelyä ole, mutta tavanomasta enemmän nämä asiat nousee miehleen.
Mietin, että voisko kuitenki se ajatus, mikä ahistaa, myös armahtaa. Siis se ajatus, että elämässä tapahtuu asioita joile me emmä voi mithään. Koska siis sehän on varsin vapauttava ajatus, että asioita tapahtuu minusta riippumatta. Parantaako se minun elämää jotenki, että lopetan yrittämästä ellää hyvvää elämää? Auttaako se, jos kyynistyn? Onko elämä jotenki kivempaa, jos kannan jatkuvasti mukana sitä "ei se kannatte" - ajatusta? Ehkä riippuu ihmisestä, mutta mie vastaisin näihin kysymyksiin kieltävästi.
On ihan varmaa, että jokasen elämässä tullee jossaki vaiheessa suuria kriisejä ja murheita. Tuntuu, että toisila enemmän ko toisila, mutta kun me ei olla niistä kohtalon nappuloista painelemassa, niin mitäpä nuita vertailehmaan. Ihmiset selviää mitä uskomattomimmista asioista. Siihen mie haluan luottaa. Että kaikesta selvithään. Ja että kaikki aina järjestyy. Jotenki.
Oma olo on nyt monessa kohtaa ystävieni suurimpien elämänkriisien eessä avuton, mutta jospa se ees auttaa, että he tietää, että on ihmisiä ympärillä, lähelä ja kauempana, jotka ellää mukana. Ihmisiä, jotka tietää, että he selviää. Jos ei just sillä tavala ja siinä aikataulussa ko itte aattelee, mutta kuitenki jotenki.
Yhtäkkiä alko soijja päässä tämän Juha Tapion biisin kertsi:
Puoltakaan en sun kivustas voi tietää,
sanat kaikki vailla voimaa ilmaan jää.
Mut joku aamu, mä tiedän sen,
sä heräät huomaamaan,
sinä selvisit ja kelpaat kelle vaan.
