Apua!

Kiitos äiti ja isi (aka Mumma ja Vaava)! Huijja miten eheyttävä pitkä viikonloppu!!! Kiitos ko sain tulla kotia hoithoon kippeitten lasten kans ko Toni oli työreissussa. Mie olen saanu nukkua neljä valtavan hyvvää yötä, lapset on nukkunu, meile on tehty ruokaa, lämmitetty saunaa, mie olen päässy lenkkeihleen, lapsia on viihytetty... Me olema niin etuoikeutettuja! Jos kuulet minun joskus valittavan tukiverkostojen puutheesta niin saat läpsästä minua avokämmenellä (tai tuolila) poskele! Mulla on vanhemmat 93km päässä ja valhmiita tulehmaan aphuun millon vain, ja Tonin äiti ja sisko assuu samassa kaupungissa jotka niin ikhään auttavat tunteja laskematta.

Tuohon pääle vielä kaikki ystävät jotka auttavat ihan varmasti! Mutta mikä siinä avun pyytämisessä onki sitte niin vaikeaa? Ei haluta vaivata kiihreisiä ihmisiä? Ei haluta joutua kiitollisuuenvelkhaan? Peläthään että asetethaan ihmiset kiusallisseen tilantheesseen? Peläthään että näytethään jotenki heikoilta? Ajatelhaan, että kyllä tästä itte selvithään, eikä vielä ole niin paha tilanne? En tiä. Varhmaan sekotus kaikkea tuota. Omilta vanhemmilta ja sisaruksilta on ehkä helpompaa pyytää ja ottaa vastaan apua, mutta kyllä siitäki jääpii semmonen ikunen kysymys "Miten mie voin ikinä korvata tämän?"

Vaikka eihän sitä tartte korvata! Tai siis tietekki sitä toivoo, että auttaminen on vastavuorosta. Että minuaki autethaan jos semmonen tilanne tullee.  Parasta auttamisessa on kuitekki se, että voi ees hetkeksi helpottaa toisen tilannetta. Oli se sitte huolten tai muuttolaatikoitten kantamista. Mulle - ja varmasti muilekki - riittää se yks sana. "Kiitos". 

Toki kohtuus kaikessa. Avun pyytämisessä ja antamisessa. En mie pyyä kethään tänne mulle tiskikonetta tyhjenthään "ko mie en itte milhään nyt kykene", enkä sitte taas ihan pelkälä kiitoksella ala kääntähmään suomesta enkuksi kymmenen sivun selostusta hirsitalon rakentamisesta. Mutta eikhään meilä ole kaikila sen verran maalaisjärkeä, että tajuamma mikä on kohtuullista? No, ehkä ei kaikila. Aina on niitä jotka pyytää kohtuuttoman paljon. Ja niitä jotka antaa kohtuuttoman paljon. Se on niin subjektiivista.

Kun mietin tuota edellistäki viikonloppua, niin toki oisin pärjänny kotona yksin tyttöjen kans, mutta kun tiesin, että äiti ja isi mielehlään ottaa meät vastaan, ja ko tiesin, että mulla oli univelkaa jo pidemmältä ajalta, ja ko tiesin, että viikonloppu ois niin paljon helpompi ja mukavampi ko apukäsiä on ympärillä ympäri vuorokauen, niin miksi mie oisin jättäny tilasuuen käyttämättä? Ei mulla ole tarvetta testailla jaksamiseni rajoja ennen ko on oikeasti pakko. 

Laitama, ystävät, hyvä kiertähmään! Luppaama tähän heti uuen vuen alkhuun, että pyyämä rohkeammin apua. Ja myös tarjoamma sitä! Eihän sen avun tartte olla mikhään neljän päivän täyshoito tunturissa, vaan se voi olla vaikka vain lumityöt. Tai kyyti kotia. Tai pari tuntia lastenhoitoa. Tai koiranhoitoa. Tai kirjaston kirjojen palauttamista. Ja ehkä joskus se tiskikonheen tyhjentäminenki pelastaa jonku päivän.