Ensimmäinen poikkeusoloviikko meni jotenki lamaannuksissa. Kaikki päivät oli ihan kaaosta. En saanu mistään kiini enkä saanu mithään tehtyä. Kyttäsin vain uutisia ja tiedotustilasuuksia. Kärtysinki. Ootin vissiin, että joku sannoo mitä nyt pittää tehä. Oli jotenki epämäärästä. Ulla oli kipeänä, ja valvotti yölä vielä tavallista enemmän. Se teki päivistä vielä sata kertaa pidempiä.
Sitte päätin ennen seuraavan viikon alkua, että nyt täytyy ryhdistäytyä. Päätin, että ensimmäinen askel muutokseen ois yöunien parantaminen. Alotin Ullale hardcore-unikoulun poikkeusolojen toisela viikola. (Kiitos neuvoista ja vertaistuesta ihanalle Hennalle!), ja heti jo parin yön jälkheen meän talon yöunet rauhottu dramaattisesti! Viis yötä toisella puolella taloa nukuttuamme, siirryimä Ullan kanssa piiiiiiiitkästä aikaa takasi meän makuuhuohneesseen, ja sielä nyt on nukuskeltu kuulkaa varsin hyviä öitä. Aivan mahtavaa! Linnut laulaa ja taivas on sinisempi ko monheen kuukautheen! (Ja minun selkä kiittää ko pääsi takasi omhaan kovhaan sänkhyyn!)
Kunnon yöunien myötä, tämä meän kuopus on alkanu nukkuhmaan myös kunnon päiväunia. Ja säännöllisesti, koska nyt on pakko! Eihän siitä tule mithään jos kaikki nukuskellee ja torkahtellee millon sattuu. Kaikki asiantuntijat korostaa nyt koronakaranteeniaikoina rytmiä ja rutiineja, ja niitä meilä toden totta on alkanu löytyä. Pakon eessä. Jos tätä koronahässäkkää ei ois tullu, en usko, että olisin saanu aikaseksi alkaa toteuttahmaan Ullale tuota unikoulua, koska meilä ois ollu kaiken maailman viikonloppureissuja ja aina ois ollu huono hetki. Nyt tämä hetki tipahti sylhiin, ja me otethiin siitä ainaki tämä hyöyty irti.
Nämä viikot kotona on ollu mulle (taas kerran) varsin opettavaisia. En varmasti ole ainoa. Mutta siis tämä on ihan uskomaton tunne, kun kalenterissa ei oikeasti ole mithään mitä oottaa. Ei siis kertakaikkihaan mithään. Tässä vain niinkö kotona olhaan, eikä tietä millon seuraavan kerran käyhään kauppaa pidemmällä. Vaikka se tunne on aika ahistava, olen alkanu löytähmään siitä myös tiettyä vapautta. Siis minun ei TARVI olla lähössä minnekhään! Mie SAAN olla vain kotona!
Lapset tietenki pittää sillä tavala kiihreisenä, että en ehi esimerkiksi mithään kaaappeja tässä siivoihleen, vaan koetan pyörittää tätä pientä varhaiskasvatusyksikköä parhaani mukhaan. Yritän joka päiväle keksiä jonku yhen spesiaalimman jutun mitä tehjään, muttako tuo 2,5-vuotihaan kiinnostus yhteen juthuun saattaa olla 2 minuuttia, niin siinäpä sitä sitte olhaan litran sämpylätaikinan kanssa, joka oottaa leipojaansa ko pikku-leipuri tajuaa, että se ei olekhaan yhtä hyvvää ko pullataikina ja siksi menettää kiinnostuksensa koko homhaan ennenkö äiti on saanu ees ommaa essua päälensä. Huoh. Minusta ei IKINÄ ois varhaiskasvattajaksi! Omhiin töihin on ollu vähän ikävä. Ja Elsilä ikävä päiväkothiin.
Oman mausteensa tähän tuo (toissapäivänä vuojen täyttäny) Ulla, joka ei vielä voi tehä niinkö varsinaisesti mithään. Halu ja into touhuahmaan ois kova, muttako ei oikein vielä onnistu mikhään, ja sekös harmittaa! Ulkoilutki on lähinnä sitä, että hän haluais tehä kaikkea mitä Elsiki, mutta ko vielä vain ei taidot riitä. Varsinkhaan talvivarustuksessa. Voi aaarrrgghh! Voitte arvata, että äitiä ei aina voi kuvailla adjektiivila "aurinkoinen"...
Kaiken kaikkihaan uskon, että tämäkin koettelemus (joka monen muun koettelemuksiin verrattuna ei ole oikeasti paha) kasvattaa. Ehkä opin jotaki kotona olemisesta. Ja kokkailusta. Ja läsnäolosta. Kyllä me selvithään. Kunhan ei liikaa mietitä kauanko tämä tullee vielä kestähmään. Päivä kerrahlaan. Ja viikko kerrahlaan. Rytmikhäästi ja ryhdikhäästi. Toisiamme tukien.
