10 onnellista vuotta

Mie en ole lapsuuenkotia lukhuun ottamatta asunu missään muussa talossa näin kauaa. Tämä talo oli minun ensimmäinen omistusasunto. Tämä oli kuukautta vaile kymmenen vuotta minun koti. Meän koti.

Sinä aikana, ko me asuima tässä talossa, tapahtu niin paljon! Niin paljon hyviä muistoja. Ikäviä muistoja. Onnellisia muistoja. 

Meistä tuli aviopari.

Meän kotona vietethiin monet monituiset kreisibailut.

Mie sain vakituisen työpaikan.

Tonin isän synttärijuhlat vietethiin meilä.

Oscar-serkku menehty vain 9 vuen ikäsenä. 

Minun rakhaat mummot kävi meän tykönä kylässä. Serkkumummo oli yötäki. 

Meän koti toimi myös loistavasti bändikämppänä.

Monet rakhaat ystävät kävi meilä kylässä. Yökylässäki hurjan monet. 

Tonin isä kuoli.

Tonin äitin synttärijuhlat järkäthiin meilä.

Minun siskonpoika, Assar, synty.

Sitte synty Elsi, ja meistäki tuli äiti ja iskä. 

Elsin ristiäisiä vietethiin meilä kotona.

Me valvothiin.

Ja sitte me lopulta nukuthiin.

Sitten synty Ulla, ja Elsistä tuli isosisko.

Minun rakas mummo kuoli. 

Ullan kastejuhla oli meilä kotona. 

Elsin 2-vuotissynttäreitä juhlithiin.

Meän viimisenä jouluna tässä talossa meilä kävi ekaa kertaa joulupukki jouluaattona meän omassa kodissa. 

Sitte tuli koronakevät.

Ullan 1-vuotissynttäreitä vietethiin etänä.

Muistan lukemattomat itkut ja vieläki useammat naurut. Muistan missä huohneessa milloinki olin. Missä kohtaa taloa seisoin tai istuin uutisia kuullessani. Olen iloinnu. Olen surru. Ollu vihanen. Kärttynen. Mutta kaikista eniten kuitenki onnellinen. 

Viimistä kertaa tämän kodin lattioita luututessani tänhään olo oli haikea. Piti vähän itkeäkki. Mutta se oli semmosta hyvvää itkua. Ei tämä talo ollu ennää koti. Perhe oli jo muuala. Kotona nimittäin.