torstai 25. helmikuuta 2021

Mua kuule äiti

Miksi se on aina se perhe, jonka yhteisestä ajasta olen valmis tinkihmään? Miksi mie olen valmis ottahmaan ylimääräsiä hommia, vaikka mie tiän, että se tarkottaa suohraan vähemmän aikaa perheele? Tätä mietin taas kerran viime viikonloppuna, ko piti touhuta perheen kesken kaikkea, mutta mulla "oli ihan pakko" hoitaa muutamat hommat, joihin sitte meniki yllättävästi tuntitolkula aikaa. 

Miksi se, että haluaa viettää lastensa ja miehensä kanssa aikaa, on jotenki muka huono syy sanoa "ei" ylimääräsille hommille? Mie en voi käsittää!

Vaikka kyse ois vain jostaki pienestä jutusta, vaikkapa vain yhen sähköpostin lähettämisestä, niin seki vaatii sen, että istuu alas ja muotoilee ja yhtäkkiä siihen onki menny puoli tuntia. Ja ko niitä "pieniä juttuja" on monta, niin hupsista! Koko lauantaiaamupäivä on menny niitten "pikku juttujen hoitamisseen" ja / tai niistä stressaamisseen ja niitten takia kireänä olemisseen.

Olen tullu paremmaksi ein sanomisessa, vaikka vielä on matkaa. Mutta taijjan ottaa nyt loppukirin. Minun lapset on pieniä vain tämän yhen kerran. Nyt, jos koskaan, on pakko oppia itte ne rajat asettahmaan, koska eihän niitä ossaa kukhaan toinen ihminen mulle - minun elähmään - asettaa. Eiköhän seki aika taas tule, että on aikaa vastailla enemmän "kyllä" kodin ulkopuolela, mutta nyt se on tärkeää täälä kodin seinien sisäpuolela. "Kyllä, mie tulen kattohmaan ko sie tehet palapeliä." "Kyllä, mie tulen leikkihuohneesseen juohmaan sinun keittämää kahvia ja sinun leipomaa kakkua."

Ihan liian monta kertaa vastaan tytöile, että "Oottakaa, äiti tullee ihan kohta." tai että "Äiti kirjottaa vain tämän yhen viestin." tai että "Äitilä on nyt kokkous menossa." Ihan liian monesti menetän hermoni ko lapset kiukuttellee. Tottakai äitiki saapi kiukutella ja hermostua. Sitte vain pyyehlään antheeksi. Mutta jos mie tiän millä keinoila niitä hermostumisia saapii vähemmäksi, niin miksi mie en käyttäis niitä keinoja?

Jouluaattoaamuna istuin Mehiläisen drive in-koronatestausjonossa ja kuuntelin radiota, ja sieltä tuli Ylitalon Tarjan "Mua kuule äiti" (säv. ja san. Seppo Leino). Kaikkihan itkee, ko tuon laulun kuulee. Ja niin itkin mieki. Taas. Vaikka olen sattuhneesta syystä osanu tuon ulkoa jo joskus kolmevuotihaana. Siinä koronajonossa se iski siehluun. Äitinä. Mie itkin niin että koko auto oli ihan huurussa. Aivan ulisin. Onneksi ennen minua oli vielä monta autoa. 

Mutta kyllä siinä testaaja katto, että on paha tauti tällä.

"Oi äiti, voitko hetkisen
sä viettää kanssain leikkien?"
Näin pyytää lapsi äidiltään,
on katse kirkas silmissään. 

"Voi kulta, varmaan tiedät sen,
mun täytyy mennä, ehdi en!"
Pois kääntyy lapsi murheissaan,
vain pieni nalle seuranaan.

Näin yksin lapsi huoneessaan,
vain nalle on häll' seuranaan.
"Mua kuule nalle-ystäväin,
sä oothan aina lähelläin.
Mä toivon, että äiti vois,
mut äiti on niin paljon pois.
Mun äiti kaikkein tärkein on,
oon ilman häntä onneton."

Mut kerran lapsi sairastuu,
ja vieras hoitaa - kukas muu. 
Ei ehdi äiti kiireiltään, 
ei lasta pientä hellimään.

Kun sitten koittaa päivä uus,
on ympärillä hiljaisuus.
Nyt nalle yksin olla saa,
on lapsi mennyt rajan taa.

Nyt vasta äiti huomaa sen,
pois päänsä kääntää itkien.
Mut saada ei voi takaisin,
pois on - pois kaikkein kallehin.