Miten kiittämätöntä! Mulla on hyvä mies, joka hoitaa meän arjen asioita yhessä minun kans, ja sitte mie kehtaan (väsyksissä) olla nuin typerä. Onneksi huomasin ittekki! Jos mie olen kerta niin kranttu kauppaostosten suhteen, sillon minun häätyy itte käyä sielä kaupassa tai tehä itte se Prisman ruokatillaus. Mutta semmosella kranttuuella ihminen kyllä uuvuttaa ittensä aika nopeasti. Mitä väliä, mitä ruisleipää ostethaan? Pääasia, että lapsile (ja aikusillekki) on sitä leipää ylipäänsä! Ja mie voin hakea sen oikeanlaisen ruisleivän vaikka heti seuraavana päivänä kaupasta, jos se puolison tuoma on muka niin kauheaa. Ja eihän se ees ole. Piti vain päästä siittäki sanohmaan.
Niin. Olisko se elämä sitten jotenki enemmän onnellista, jos se puoliso toiski kaupasta vain kahen kilon perunapusseja ja täyttäs tiskikonheen samala laila ko mie (eli oikein)? No, ehkä juuri niissä hetkissä, ko kurkkaan eri lailla (eli väärin) täytethyyn tiskikonheesseen, tai ko riuhon auki jääkaapin alinta isoa lokeroa, joka on jumissa sen järkyttävän suuren perunapussin takia. Mutta muuten luulen, että onnellisessa kokonaiskuvassa näilä asioila on kovin vähän sijaa. Siis jos vain suostuu näkehmään ne kaikki muut asiat. Muut ko ne muutamat ostokset ja sen tiskikonheen täyttämisen. Ne sadat ja tuhannet asiat, jotka on hyvin!
Kaikenlaiset kiitollisuusharjotukset on kovasti muotia. Se on kyllä hyvä! En harrasta semmosia järjestelmällisesti, mutta olen oikeasti tänä syksynä päättäny tietosesti muistutella itteäni jatkuvasti niistä asioista, jotka on hyvin. Etten antais niitten väsyhneitten hetkien jurnutuksen ja valittamisen päästä valloihleen kovin pitkiksi ajoiksi. Se on kyllä ainaki tähän asti toiminu, vaikka ainekset epätoihvoon vaipumiselle ois ollu esim. elokuussa, kun tytöille kerty vain muutama hassu päiväkotipäivä räkätautien takia.
Olen ottanu rytinällä alkahneen lukuvuojen (joka vielä tällä hetkelä on täyspäivästä) ja tyttöjen sairastelut suhteellisen tyynesti vastaan satunnaisia jurnutuksia lukhuun ottamatta. Suuri vaikutus on ollu paitsi hyvällä kesälomalla, myös Varpu Hintsasen kirjala, jonka luin heinäkuussa meän lomareissula. Valo, joka ei kadonnutkaan ravisteli minua kertakaikkihaan niin sisuskaluja ja sielua myöten, että sen mukana tulheet tuntheet ja ajatukset on kirkhaina mielessä edehleen näin syyskuussaki. Mulla ei ollu tarkotus lukea sitä kirjaa, sillä koin aiheen lapsen sairastamisesta ja menettämisestä liian raskaaksi. Meän lähisukhuun on ikävä kyllä 10 vuotta sitte osunu samanlainen "käänteinen lottovoitto" ko tässä kirjassaki, enkä halunu missään nimessä nostaa niitä tuntheita pinthaan.
Mutta jostaki selittämättömästä syystä mulla tuli pakottava tarve yhtäkkiä tarttua tähän tarihnaan. Ja hyvä niin. Maailma näytti taas vähän erilaiselta sen lukukokemuksen jälkheen, ja mie toivon, että ne ajatukset, mitä kirjasta sain, pysyvät matkassa vielä pitkään. Ajatukset, jotka kyllä tiän, mutta en aina muista. Päällimmäisenä se, että elämää elethään niillä korteilla mitkä on jaettu, ja me itte päätethään miten me ne käytethään ja miten me niihin suhtauduthaan. Vaikka kaikki tuntheet on sallittuja, loppujen lopuksi kiitollisuus kantaa. Ei katkeruus. Mutta toki, "elämä ei ole joko - tai, vaan sekä - että."
Niin että joskus saapii ärsyttää se, että jääkaapin alalaatikon täyttää pottusäkki. Tai se, että pakastimessa on 20 täysin turhaa tuuttia. Niissäki hetkissä on hyvä muistaa, että asiat vois olla huonomminki. Vois olla, että puoliso ei kävis kaupassa koskaan.
Tai vielä pahempaa: Kävis kaupassa, ja tois sieltä jäätelön sijasta sorbettia. Tai korianteria.
