Vuojesta 2020 tuli elämäni ensimmäinen vuosi, jolloin en nähny siskoani ollenkhaan. Siihen kun lissää sen, että meilä perruuntu muutama suunniteltu näkeminen ennen koronaa, ja sen, että piti oottaa, että saahaan kaikile rokotukset kunthoon, niin yhtäkkiä siitä oliki lähes 2,5 vuotta ko olthiin nähty. Kauheaa. Ihan kauheaa.
Kesälä päätin, että jos se minusta on kiini, meän perhe lähtee syyslomala Islanthiin siskon perheen luo. Ja näin tehtiin.
Mulla ja Emilialla on 1v 7kk ikäeroa. Mie olen vaalea ja Emilia on tumma. Luontheiltammeki olhaan ko yö ja päivä. Se, kumpi on yö ja kumpi päivä, vaihtelee. Lapsena me leikithiin kokoajan yhessä. Ja tapelthiin. Tapelthiin ihan hulluna ja tosi rajustikki. Teininä olthiin "vaikeasti selitettävässä sisarussuhteessa", mutta kuitenki tärkeimmät toisilemme. Aikuistuminen teki hyvvää, ja meistä tuli ihan parhaimmat ystävät. Elämäni onnellisimpia aikoja oli vuosituhannen alussa asua Emilian kanssa yhessä Överkalixissa, ja olla samassa vanhainkodissa töissä. Sille tiellehän Emilia sitten jäiki. Ruothiin nimittäin. Ja nyt Islanthiin.
Myönnän, että olen ihminen, joka mielehlään pittää langat käsissään, ja tykkään, jos ihmiset tekkee niinkö mie toivon. Kovasti koetin siis ehotuksillani ja ideoillani pittää rakhaan siskoni lähelläni. Mutta hällä oli omat ajatukset siitä, mitä haluaa, ja sen asian käsittely on ollu mulle ajoittain vaikeaa. Huonoina hetkinä olen ottanu jotenki henkilökohtasena loukkauksena sen, että minun pikkusisko haluaa asua mahollisimman kaukana minusta. Vaikka toki mie järjellä ajateltuna tiän, ettei asia niin ole. Mutta joskus ko on oikein ikävä, niin tullee semmonen katkeruus. Että elämä on valintoja, ja sisko on valinnu asua kaukana minusta.
No, eihän se elämä niin yksinkertasta ja mustavalkosta ole. On ihan tavallista, että ihmiset muuttaa sinne tänne ja perheet assuu eri puolila maata ja maailmaa. Olisinhan mieki voinu valita toisin. Jos muutamat asiat ois menny toisin, ois esimerkiksi täysin mahollista, että mie asuisin Kanadassa tällä hetkelä. Mitenkäs sitten Annukka pistäis suunsa? Vaatisinko, että minun siskon ja vanhempien ja kaikkien pitäis muuttaa lähele minua?
Kaikesta huolimatta, tuntuuhan se raskaalta ajatukselta, että minun rakas pikkusisko ja hänen mulle niin rakhaat lapset assuu meren takana. Siis jos sitä alkaa niinkö surkutella. Mutta en kyllä jaksa käyttää elämääni surkuttelhuun!
Keskityn nyt siihen, että meilä oli aivan mahtava syyslomaviikko Islannissa! Meän lapset nautti kertakaikkihaan täysin rinnoin Emilia-mosterin (moster = ruottiksi täti, tai siis äidin sisko, ja siitä jääny tämä nimitys) luona olemisesta ja siitä, ko Emilia jakso hömpöttää heän kans. Ja olihan sielä paljon vaphaampaa ko kotona! Olhaan Emilian kans myös nimittäin ihan erilaisia huushollin pitäjiä, ja muutenki Emilia on sata kertaa rennompi monessa asiassa, joten Elsi ja Ulla nautti kaikesta vaphauesta ja hauskasta touhusta mitä Emilia keksi. Niin, ja hyvistä ruoista, joita Emilia aina loihti tyhjästä. Meilä oli se sama vanha työnjako, että Emilia kokkaa ja mie siivoan jäljet. Hyvin toimi!
Oli ihana tulla reissusta kotia, mutta kyllä oli samala niin ikävä. Ja on toki edehleen, mutta arki kaikkine flunssihneen ja velvollisuuksihneen ei anna armoa, eikä ikävässä piehtarointhiin ole aikaa. Onneksi.
Elämä jatkuu. Mulla Rovaniemelä ja Emilialla Reykjavikissa.
Silti me olhaan toisilemme olemassa, eikä ole mithään, mikä vois ikinä täyttää siskon paikkaa sydämessä.
