"Se mihin keskityt, lisääntyy." Terkut täältä pyykkivuoren nro 105 takkaa! Lapset leikkii taustalla. Me olhaan tänhään taas kotona. Eilen illala viikon perheessä riehunu mahatauti otti TAAS takapakkia, ja nyt ootethaan, että oliko se vain ilmanen encore, vaiko kenties ihan uusi pöpö.
Mietin, että loppuuko nämä sairastelut, jos en ennää vain kiinnitä niihin huomiota? Mitä jos olenki aivan ko niitä ei oiskaan? Olen iloinnu ja nauttinu jokasesta ihan tavallisesta terhveestä arki- ja vapaapäivästä täysillä. Miksi ne päivät ei sitte lisäänny? Päinvastoin tuntuu, että aina ko sanon äähneen, että "olipa ihana päivä ko kaikki oli terhveinä", niin se on sama ko tillaamalla tillais seuraavan taudin seuraavaksi yöksi. Jos sama meno jatkuu kessään, tätä sairastelurumbaa on kestäny kaks vuotta, poislukien kesät. Siis että joka kuukausi vähinthään yks räkä- tms. tauti, ja harvemmin tietysti molemmilla lapsila tasan yhtäaikaa, jolloin sairastupa saattaa pyöriä pariki viikkoa putkeen.
Normaalia on, kyllä kyllä. Ei läheskään joka perheessä, mutta silti vielä normaalia. Tiedän. On varhmaan normaalia myös se, että minua väsyttää tämä. Vaikka toisaalta huomaan myös tottuhneeni. Turtuhneeni. Suunnitelmat muuttuu tai perruuntuu. Työt hoijjethaan ko ehithään, monesti Pikku Kakkosen aikhaan ja iltasin tai öisin. Palavereja ja sovittuja menoja siirrehlään. Aivan jatkuvalla syötöllä. Tällä hetkelä talo on aivan läävä. Paikka, jossa selvithään päivä kerrahlaan.
Kaikenlaisia asioita pelkäsin ja jännitin etukätheen lapsia oottaessani, mutta tätä rallia en ollu tajunnu pelätä. Parempi toki niin. Lapsiperheitten sairastelumaratonit oli ennen vain puheenaihe muitten joukossa työpaikan kahvihuohneessa. Nyt se aihe on muuttunu mulle lihaksi. Se tuntuu. Se tuntuu just nyt niin, että tekis mieli itkeä ja raivota ja polkea jalkaa.
Ehkä sen tehenki. Sitte taas helpottaa. Sitte taas muistan, että lopulta meillä on asiat tosi hyvin. Turvaverkkoa on, ja me pystymä joustaan töistä.
Ja kirjotan tämän taas; olen oikeasti kiitollinen että tähän saakka nämä sairastelut on ollu ohimeneviä tauteja. Olen myös kiitollinen, että minun tämän vuen osittaisen hoitovappaan kevyin vaihe sattuu just tähän hetkeen, osittain tähän helmikuuhun, josta puolet pyhitethiin Isolle K:lle, ja toinen puolisko näköhjään Isolle Yrjölle.
Mutta juuri nyt väsyttää. Siis ei niinkhään fyysisesti, vaan minun mieltä väsyttää. Väsyttää.
"Se mihin keskityt, lisääntyy." Kokkeilen tätä vielä. Ajatukset pois väsymyksestä. Pois sairastelusta. Keskityn kaikheen muuhun. Kaikheen, mikä on hyvin.
Kyllä tämä tästä. Kaikki järjestyy. Kaikki aina järjestyy.
