Onko se se keski-ikä, läheisten kuolemat, korona-aika vaiko karmea sota Ukrainassa, joka on herättäny minussa halun jotenki ahmia tätä elämää. En tiä. Ehkä kaiken yhteissumma. Ei siis sillä tavalla, että pitäis hulluna reissata tai kokea jotaki suuria ja superhienoja kokemuksia. Mutta jotenki ahmia läheisten ihmisten seuraa, ahmia arkea ja viikonloppuja, ahmia hyviä ja kauhniita hetkiä. (Ja miksei toki herkkujaki siinä sivussa.)
Enemmän ja enemmän tajuan, kuinka paljon pienet hetket merkittee. Pienet asiat. Päiväkahvit terassilla, pyörämatka töihin, juttuhetki työkaverin kans, jätskitötterö, ruokailu perheen kans, ystävälliset sanat kanssaihmisiltä, kahvit ystävien kans ja kaunis kukkakimppu siistillä ruokapöyällä. Ei se sen kummempaa tartte olla.
Erhäänä kauhniina iltapäivänä päätin tehä itteni onnelliseksi, ja kävellä - siis kävellä - kotoa kaupunkhiin, ko olthiin menossa ystävän kans elokuvhiin. Siis aivan seku vain kävellä. Koskaan ei ole semmosseen aikaa, vaan paikkoihin menhään aina tukka putkela joko pyörälä tai autola. Ei ole nykysten jotenki aikaa käveleskellä hiljokseen paikasta a paikhaan b. Lenkile lähethään sitte erikseen.
Tai hetkinen. Korjaan: Mie en ota semmosseen aikaa koskaan. Kyllähän tuota minun taannoista kaupunkhiin kävelyäki edelsi kodin järkkäämistä ja siivoamista ja pyykkäämistä, ja sitä hommaa ois riittäny vaikka koko illaksi, mutta sitten päätin jättää kaiken kesken. Jos mie aina ootan, että kaikki "tärkeämmät hommat" on tehty, ennenkö voi tehä jotaki kivempaa ja jotaki mistä nautin, niin ne kivemmat hommat jää tekemättä. Koskaan ei tule valmista.
Mutta ei muutes tule valmista siitä elämän ahmimisestakhaan. Sitä hetkeä ei koskaan tule, että voisin sanoa, että nyt olen vaikkapa viettäny tarpheeksi aikaa läheisteni kans tai nauttinu tarpheeksi luonnon kauneuesta. Koskaan ei tule sitä hetkeä, että elämän ahmimisesta tulis ähky. Sitä mulla on välillä hankala hyväksyä. Sen järkyttävän elämännälän kanssa on joskus tosi haastavaa tasapainoilla, kun haluais olla joka paikassa ja tehä kaikkea. Tai no, olen saanu kyllä tosi hyvin - varsinki kuluhneen vuen aikana - rajattua sitä. Siis että ennää ei ole pakko yrittää olla joka paikassa ja saaha ittele palasta kaikesta. Priorisointi on alkanu käyä helpommaksi.
Tämän kesän teema on ahmia valikoiden niitä elämän pieniä hyviä hetkiä. Jokanen löytäkhöön ja valitkoon itte oman elämänsä kauhniit hetket. Tänä aamuna, loman juuri alettua, nauttiessani aamukahvia, ja kattellessani tyttärieni piirtelyä, mietin, että miten mie voin ikinä saaha tarpheekseni tästä, mitä mulla on nyt juuri silmien eessä? Mitä muuta mie voin ikinä haluta, ko tämän?
Tämän kaiken kauhniin, mikä on meillä lainassa. Lapset. Ja lasiterassi.
