Mutta muuten meni kesäloma aivan mahtavasti! Meilä ei ollu mithään suunnitelmia muutamaa sovittua juttua lukhuun ottamatta, ja se oli aivan järkyttävän ihanaa! Lasten toihveitten mukasesti otima loman missioksi, että tytöt saavat räpiä veessä mahollisimman paljon, ja siinä onnistuthiin melko hyvin kyllä. Oli niin rentoa! Säitten ja fiilisten mukhaan menthiin Rovaniemen, Kuusamon ja Pellon välilä.
Jossaki vaiheessa me mietimä, että oisko pitäny joku reissu vähänkhään kauemmas tehä, mutta emmä sitte kokenu sitä tarpheelliseksi, ko kuitenki just ennen kesälommaa olthiin käyty tyttöjen kesken Lintsi-viikonloppu, ja johan siinä on reissaamista ko itä- ja länsirajan väliä suhaihlaan. Isommat reissuaikheet hauathiin viimeistään sillon, ko meän nelivuotias totesi täysin spontaanisti yhtenä heinäkuisena iltana, ko istuthiin koko perhe kotona olohuohneen lattialla pellaamassa Unoa, että "Minun elämän unelma on tämä, että olema koko perhe kotona ja pellaama Unoa!" Ja viisvuotias yhtä spontaanisti siihen perhään sano, että "Minun elämän unelma on, että saan askarrella ja askarrella ja askarrella!" Voi lapsirakhaat!
Eli kyllä on kuulkaa pelattu Unoa tänä kesänä tässä huushollissa! Ja kyllä on iskä askarrellu lastensa kans. (Mie en tosihaan siihen askartelhuun sekkainnu milhään laila.) Ja kaikkea muutaki "ei-mithään-ihmeellistä" on touhuttu. Ei lapset paljoa tarvi. Eikä me aikusetkaan. Lopulta vain sitä paljon puhuttua läsnäoloa. Eikä sillä ole väliä missä sitä läsnäoloa tapahtuu. Kotona, kesämökilä, Kanarialla tai Kouvolassa. Kaikki käy! Kunhan me nähhään ja kuuhlaan toisemme. Miten sitä nyt huomena alkavassa arjessa taas muistettas pysähtyä näkehmään ja kuulehmaan toisiamme? En tiä. Mutta yritämmä.
