Arki hedelmäkulhossa

Elokuussa tässä hedelmäkulhossa oli hedelmiä. Ylheensä banaania. Joskus laitoin näön vuoksi omenoita ja appelsiinejaki, mutta tykkään säilyttää niitä jääkaapissa, joten siksi kulhossa oli enimmäkseen vain banaania. 

Nyt olhaan tässä. Hedelmät on missä sattuu - siis jos niitä ylipäänsä talossa on - ja kulhossa on mitä sattuu roinaa, jota yritän epätoivosesti kerätä yhteen kassaan. Tai oikeastaan niitä kasoja on ympähriinsä. Kolpalaatikot on täynä kolpaa.

Päätin kesäloman lopussa, että teen asioita sen etheen, että oisin hauska ja mukava muulloinki ko lomila ja lauantaisin. Olen kyllä tehnykki, mutta maksimaaliset tulokset antaa vielä oottaa itteänsä. Hieman on ollu pään sisälä (ja ulkopuolelaki) kireää viime viikkoina, ja monesti tuntuu, että aina silloin ko itte olisin valmis olehmaan "hauska ja mukava" niin joku muu perheenjäsen on ihan jotaki muuta.

Varsinki aamuista on taas tullu haasteellisia, kun lapset lähtee eri aikoina eri paikkoihin. Toinen herrää ko vieteri ja on samantien valmis, ja toinen taas haluais venyä ja vanua ja sitte jäähä vain leikkihmään kotia. Lähtiessä vaatheet on huonot, sopivaa aamupallaa ei löyvvy ja ulkovaatheet ahistaa. Viimeksi eilen aamula kuulin itteni uhkailevan 5-vuotiasta lelujen takavarikoinnila jos ei ala vaatheet sämähtää pääle, johon lapsi huusi vastaukseksi, että on niin kamalaa, ko jatkuvasti tullee asioita joitten takia täytyy itkeä ja kiukutella, ja että me vanhemmat olhaan ihan liian vaikeita. Koulutettuna pedagogina ja kypsänä aikusena totesin (huusin) hänen olevan kiittämätön ja muistutin käytöksen ja joululahjojen määrän välisestä suorasta yhteyestä. 

Kyllä, tiedän, että myös minun käytös on ihan luonnollista, ja tokihan antheeksi aina pyyehlään. Mutta taas olen todennu sen, että pinna on paljon pidempi, jos elämässä on vähemmän "ylimääräsiä" asioita. Tietenkhään aina ei voi valita mitä huolia ja hommia elämässä etheen tullee, mutta jos pystyy itte vähän karsihmaan taakan määrää, niin se kannattaa tehä.

Nyt, kun töissä alkaa taas ens viikola uus jakso, koin sopivaksi ajankohaksi tarkistaa oma tilanne. Hedelmäkulho ei näytä hyvältä. Tai no, elämältähän se näyttää. Mutta mie haluan, että tuossa kulhossa on hedelmiä. Haluan, että mulla on aikaa laittaa nuo muut roinat ees kerran viikossa omile paikoihleen. Haluan, että mulla on aikaa ottaa tuosta kulhosta hedelmiä, ja pilkkoa niitä ilosena koko perheele iltapalapöythään, jonka ääressä me mukavina ja hauskoina käymä läpi päivän tapahtumia. 

Nooh, eihän tässä nyt mithään haihattelijoita olla. Tiedostan, että arjessa pilkotut hedelmät voivat olla monesti ihan liikaa vaadittu. Mutta jos ei itte yritä tehä elämästä sen näköstä ko itte haluaa niin siinä saattaa jäähä hedelmät syömättä!

Ja siis ravitsemussuositusten mukhaanhan meän täytyy syä "vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja monipuolisesti, 500–800 g päivässä tai enemmän". Eli ei muutako kulho täytheen hedelmiä, ja pilkkomishomhiin!

Eskari-itkut

Pitkin viime ja tätä viikkoa olen itkeskelly. En surusta, mutta en kyllä varsinaisesti ilostakhaan. Se on semmosta haikeusitkua. Äiti-itkua. Elämäitkua.

Huomena minun esikoinen syö viimistä kertaa aamupalan päiväkodissa. Ja louhnaan. Ja välipalan. Eskarilaisen pulpetti on jo siivottu. Viimistä kertaa häntä hakiessani kuulen päiväkodin pihala, mitä hän on päivän aikana touhunu. Yksi kuuen vuen ajanjakso päättyy huomena. 

Nämä kyynehleet ovat myös onnenkyynehleitä. Onnea on ollu saaha olla juuri tässä meän päiväkodissa, missä meän lapsi on saanu kasvaa turvallisten ja tuttujen aikusten lempeässä ohjauksessa. Niinkö elähmään ylheensä, näihin päiväkotivuossiinki on mahtunu vaikeita aikoja, ja poikkeuksetta me olema saanu apua ja tukea päiväkodin aikusilta. Millon olen kyselly apua välikausivaatheitten valinthaan ja milloin pohtinu, miten puhua lapsen kans kuolemasta. Kaikheen, piehniin ja isoihin asioihin, on löytyny vastauksia, vinkkejä ja myötätuntoa. Väsyhneinä aamuina lapset on otettu multa lempeästi aamupalale, ja halattu minua ja kehotettu menehmään töihin kaikessa rauhassa.

Kaikki sanat, mitä haluaisin meän päiväkodin henkilökunnasta sanoa, tuntuvat latteilta. Miten voi kuvata sitä kiitollisuutta, jota tuntee niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitävät niistä meän kalleimmista aartheista huolta päivät? Jotka näkevät meän lapset. Jotka näkevät just sen minun lapsen. Ja näkevät sen hyvän hänessä. Ja vielä sanovat sen mulle äähneen päivän päätheeksi. Ei siitä kaikesta kiittämisseen ole sanoja edes olemassa.

Kiitos. 

Huomena vien viimistä kertaa kaksi lasta päiväkothiin. Aika monheen vanhemphaan törmään huomena viimistä kertaa viedessä tai hakiessa. Ne on tärkeitä törmäämisiä. Lyhyitä vertaistuen hetkiä, jolloin jo pelkkä katse riittää. Kiire on, mutta puolesta sanasta ymmärrethään toisia. Toivotethaan tsemppiä ja mukavaa päivää. Taputethaan olkapääle tai halathaan. 

Olen saanu näitten kuuen vuen aikana tutustua mahtahviin ihmissiin. Yhessä on istuttu vanhempainiltoja, järkätty musikaaleja, oltu talkoissa ja juhlittukki. Pienen talon etu tämmönen yhteisöllisyys. Puhelihmeen on näitten vuosien aikana kertyny monta uutta puhelinnumeroa, naamakirhjaan monta uutta kaveria ja instaan monta uutta seurattavvaa. On tullu paljon uusia kavereita, joitten kans jäähään takuuvaramasti tulevaisuuessaki kaupassa suusta kiini jakahmaan lastemme ja perheittemme kuulumisia. Olen saanu ystäviä. Niitä, joile voin soittaa tarvittaessa keskelä yötä. Niitä, joitten vertaistuen ansiosta olen parempi äiti. Niitä, joitten lapset tuntuu lähes omilta.

Eskarivuosi oli tunteikas, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - meän eskarilaisen mielestä elämän parasta aikaa. Hän ei haluais, että eskari loppuu. En halua sanoa hälle, että "oota vain, kyllä elämässä tullee vielä paljon kaikkea mahtavaa". Ei hänen tartte oottaa tulevaa. Hän voi olla tässä ja nyt ja tuntea, että tämä aika on ollu aivan mahtavaa. Sen loppuminen saa tuntua. Se saa itkettää ja surettaa. Luopuminen on vaikeaa, mutta oisko tämä ollukhaan mithään erityistä, jos tämä ois jatkunu ikusesti? 

Huomena on meän esikoisen viiminen päivä päiväkodissa. 

Mutta huomena illala meän esikoinen saa elämänsä ensimmäisen todistuksen.

Pienistä puroista

Hyvät ja huonot asiat elämässä voivat syntyä pienistä puroista. Pikkuhiljaa. Pala kerrahlaan. Pikku silppuna sielä täälä. Se voi olla vaikeaa esim. minunlaisile, jotka haluais lähtökohtasesti aina ryssäyttää kaikki asiat kerrala kunthoon. Keskeneräsyyen sietäminen on ollu todellaki opeteltava taito, ja sitä on tullu opeteltua niin tietosesti ko olosuhteitten pakostaki. Nyt - 42-vuotihaana - alan nähä pikkuhiljasuuen hyvät puolet. Pienemmät palat on helpompi niellä. Pieninä kulhauksina liemet miellyttävämpi jua. 

Säästöt ja menot syntyvät pienistä puroista. Kun kaikki on kallistunu vähäsen, on kaikista kallistumisista yhteensä syntyny iso summa. Olen aina ollu huono säästäjä, koska olen ajatellu, että mitä sitä turhaan säästähmään, ko säästöön jäävät summat ovat niin naurettavan pieniä. No, nyt olen saanu iskostettua päähäni, että mikhään summa ei ole liian pieni säästettäväksi. Jostaki bongasin hyvän vinkin, että esim. kerran viikossa tassaillee tililä olevan summan vaikka tasakymphiin, ja siirtää sen tasaussumman säästöön. Tänä aamuna siirsin säästötilile 4,79€. Sielä se on! Miljoonan alku! 

Menojen suhteen haluan jatkaa kuluttamisen vähentämisen kultasella ja joskus kaitasella tielä, ja tehä tarvittavia ostoksia harkiten. Säästöjä syntyy siinäki pienistä asioista. Yritän löytää vielä enemmän asioita käytettyinä, vaikkaki se vaatii aikaa, ennakointia ja huolellisuutta. Semmosta pyhää kolminaisuutta, jota ei vielä ihan tarpheeksi tässä "torimuijjailussa" ole. Mutta kehityn. Potentiaalia ja intoa on.

Pienistä palasista syntyy myös liikunnan harrastaminen. Aikoihnaan maratonreenissä opin siihen, että jos viikon ohjelmassa oli juosta yhteensä 42 km, oli se pakko jakkaa useammale päiväle lyhyemmiksi lenkeiksi, koska ei voinu viikonloppuna juosta kahta 21km lenkkiä, saatikka yhtä 42km lenkkiä. Tämä oppi on jotenki meinanu jäähä unhohlaan, mutta olen taas saamassa siitä mukavasti kiini. Jos päivän aikana ei ole aikaa muule, ko 20 minuutin kävelylle tai juoksule, niin on parempi käyä se, ko jättää kokohnaan käymättä. Minun päässä ongelma on ollu, että olen ajatellu, että alle tunnin liikuntasuoritus on turha suoritus. Mistä ihmeestä tuomonenki ajatus on bongattu? Ei pöljempää! Jos ei koskaan ole aikaa liikkua tuntia kerrahlaan, niin sittehän ei tule liikuttua ollenkhaan.

Kattelin tuossa Suunto-sovelluksen yhteenvetoa vuen 2023 liikkumisistani. Sielä oli sähköpyöräilyä semmoset 1200 km. Tuo pyöräily koostuu lähes kokohnaan minun 3km työmatkasta. Jos oisin kulkenu autola töissä, mulla ois menny 1200 km eestä dieseliä (huom: kaupunkiajhoon), ja oisin pyöräilly 1200km vähemmän. Niin. Siinäpä "pienistä puroista" - ajatusta konkreettisimmihlaan!

Pienistä puroista koostuu myös aika. Se kaikista arvokhain asia elämässä. Tärkein kysymys, jonka siis asetan taas itteleni on, että "mihin haluan aikaani käyttää?" Kun luppautuu tekemähään monia pieniä juttuja, yhessä ne haukkaavat ison siivun ajasta. Jos ja kun itte kenenki on priorisoitava ajankäyttöänsä, on ymmärrettävä, että ne pieniltä tuntuvat jututki vievät aikaa. Yhen sähköpostin lähettäminen voi yhtäkkiä viä yli puoli tuntia, ja se puoli tuntia on iso siivu lyhyestä arki-illasta. 

Aikahan on toki myös rahhaa, ja rahalla voi tiethyyn pisteesseen asti ostaa aikaa vaikkapa lomien tai siivouspalveluitten muodossa. Mutta aina semmoset ei ole mahollisia, jolloin ajan ostamisen tilale on otettava se priorisointi. Joskus se on ihan tosi hankalaa. Varsinki ihmiselle, joka haluais olla joka paikassa ja tehä kaikkea. 

Elämä koostuu pienistä hetkistä. Lapset kasvaa hetkissä. Lasten lapsuus on hetkiä. On väliä, miten niitä pieniä hetkiä käyttää.