Ei huvita.

Ulkona kaunis ilma. Koko päivä täynnä mahollisuuksia tehä ihan mitä vain. Viies lomaviikko alkanu. Puolisoki jo puoliksi lomala. Nyt vois vaikka järkätä ulkovaraston. Tai pyöräillä kaupunkhiin jätskile. Tai mennä kävässeen uimassa. Tai juoksemassa. Tai istua ulkona ja lukea kirjaa. Nyt vois nauttia kesästä ja tästä mahtavasta elämästä joka mulla on!

Mie istun sisälä. Villasukat jalassa. Surffaan netissä. Katton "How I met your mother"-sarjaa. Juon kaakaota ja syön eiliseltä Ruottin reissulta ostettua tunnbrödiä ja sellailen kärttysenä samaselta reissulta ostettua ärsyttävän pirteää ja energistä Runner's world-lehteä. Olen vetämätön. Saamaton. Flegmaattinen. Riidanhaastaja. Tuijotan tiskialthaan vieressä olevaa salaattikulhoa, jota en varmana aijjo tiskata, koska miksi minun se pitäis tiskata??? Assuu täälä toinenki aikunen!!! Inhoan itteäni. Mikhään ei huvita. 

(Kuvan 88-jäätelö ei liity tämän päivän kirjotukseen.)

Loman ekat kaks viikkoa meni taloa suursiivotessa, ja nyt minua masentaa, että taas pitäis siivota. Ei tietenkhään niin perusteellisesti ko alkukesästä, mutta kuitenki. Ja arvatkaa huvittaako, ko en ole vielä toipunu kunnola siitä edellisestäkhään urakasta?? Ja sitäpaitsi miksi minun pitäs olla se joka tästä siivoamisesta ressaa!!??? En varmana ala siivoahmaan ennenkö puoliso ehottaa!

Viime viikola tehin itteni kans sopimuksen, että joka päivä kesän aikana ko olen kotona, pyyhin ja järkkään vähinthään yhen kaapin päivässä. Edes jonku pienen astiakaapin. Näin tullee joka päivä tehtyä ainaki yks hyödyllinen asia. Juuri tällä hetkelä kaikista pienin ja tyhjinki kaappi tuntuu aivan ylivoimaselta, enkä epäröi hetkeäkhään rikkoa itteni kanssa tekemää sopimusta tänhään. Blääh. Ei huvita.

Urheilukhaan ei kiinnosta. Mie olen jo saavuttanu juoksutavotheeni alkukesästä: maraton alle viien tunnin ja kymppi alle tunnin. Mitäs sitte? Entäs sitte? Nyt pitäs asettaa uusia tavotheita, mutta ei huvita sekhään. Ja salin jäsenmaksutki juoksee joka kuukausi, enkä ehi sieläkhään käyä. Tai nyt ehtisin, mutta ei yhtään huvita, ja kuka hullu sitä nyt näin komeana kesäpäivänä lähtee salile hikkoihleen!!!???!

Mitä tässä tilantheessa pitäs tehä? En tiä. Onko tämä joku loma-burn out tai loma-depis? Laskin viime viikola, että lomaviikkoja ois viis jäljelä. Olin laskenu väärin. Niitä on vielä kuus. Tämän pitäs olla ilouutinen, mutta ei huvita siitäkhään iloita. 

Kelloki on vasta vähän yli puoli yks päivälä. Tai oikeastaan se on jo vähän yli puoli yks!!! Tarkotus oli, että tähän mennessä ois jo ulkovaraston siivous vähinthään puolessa välissä!! Peli on menetetty. Turha sitä on ennää alottaa. Alottakhoon puoliso, jahka tullee asioilta. Mie en ainakhaan tehe alotetta! Ei se yksin minun varasto ole!

Täytyy vissiin vain hyväksyä, että jotku päivät vain on saamattomia luontheelthaan. Ei auta muu. Täytyy nyt yrittää kestää itteänsä, ja toivoa, että tämän talon toinenki aikunen kestää.

Muttako ei huvittais hukata yhtään päivää!! Meilä on lyhyt kesä. Ja lyhyt elämä. Ei olis varaa olla huvittamatta!

Metsurin pattaa ja juhannus-carbonaraa

Rinkat (sopivasti) täynnä kaikkea, mitä tarvithaan 5-6 päivän vaelluksele mie ja ystäväni Tuovi lähethiin kiertähmään Kuivin reittiä Kevon kansallispuistoon Utsjoele juhannusviikon maanantaina. Alkamassa oli meän kuues yhteinen vaellus. Ensimmäinen vaellus yhessä tehtiin kymmenen vuotta sitte ko käythiin klaappimassa Hetta-Pallas -reitti.

Meän suuri ongelma lähes kaikila edellisillä vaelluksila on ollu se, että me olhaan jossaki vaiheessa matkaa aina kiihytetty vauhtia niin, että olhaan oltu aina kotona päivää - jopa pariaki - suunniteltua aikasemmin. Ihan typerän pitkiä päivämatkoja tehty. Yli kolmeakymmentä kilsaa. Lopussa sitte jalat rakoila, kroppa rikki ja rinkka täynä syömättömiä ruokia. Tämän reissun yksi suurista tavotheista oli, että nyt otethaan rauhallisesti eikä hötkyillä. Nautithaan retkeilystä, tauoista, maisemista, leiriytymisestä, matkasta. Ei mennä numerolappu rinnassa!

Tämä ajatus otethiinki sitte varsin kirjaimellisesti, koska ensimmäisen päivän (tai siis illan) kilometrisaldoksi kerty tasan 2. Ensimmäisele telttailupaikale lyöthiin kuulkaa teltta pystyyn, ja nautithiin iltanuotiolla elämästä! No, yölä se elämästä nauttiminen loppuki, ko vettä tuli ko aisaa ihan koko yön ja aamun, ja niin oli kylmä, että hätä meinas tulla! Saetta riitti sitte siinä määrin, että maathiin teltassa pitkäle seuraavaa päivää ennenkö se hellitti. Sitte vain litimärkä teltta pakethiin, ja kipin kapin seuraavalle autiotuvale, jonne oli peräti 10 km.

Jotta taukoja ja maisemien kattelua varmasti tulis toteutettua, päätethiin rytmittää kulkemista noin kolmen kilsan etappeihin. Taukojen kohokohta (maisemien lisäksi toki) on meilä aina ollu muutaman (?) suklaapalan syöminen. Tällä reissula matkassa oli mm. Twixiä, Marsia, Lionia, Maraboun Daim-rulla ja Japp-suklaalevy sekä Cloettan Sprinkle Mint ja Salted Ice Cream -levyt. Lisäksi vähän hedelmäkarkkia. Ja loistavasti ostathiin mitottaa tarjonta kysynthään: 2 km ennen autole saapumista viimisenä päivänä syöthiin viimiset suklaat!

Kolmannen päivän matka oli tämän reissun pisin. 23,5 km piti kävellä ja yhet pasta carbonarat syä että päästiin nauttihmaan ihan todellisesta erämaasta. Kuivin autiotupa, joka toimi meän kotina reilun vuorokauen, oli niin keskelä tuntureita ko olla ja voi! Ah, kuinka idyllistä! Täälä tuntee kyllä olevansa niin luonnon keskelä! Tunturimaisemia tuvan ikkunasta ihastellessa illalliseksi herkutelthiin pasta formaggiolla.

Se meän ihastelu muuttu pieneksi kauhuksi, ko luethiin tuvan vieraskirjaa. Sinne oli edelliset asukhaat kirjotellu, kuinka olivat seuraillu illala yläpediltä kahen hiiren - Soma ja Tirsku - temmellystä ruokapöyän alla ja puulaatikon ympärillä. JAIKS! Ei me sitä luontoa tänne tuphaan sisäle haluta!! (Toim. huom. Hiirten nimet edellisten tupa-asukkien keksimiä.) Ja mie vielä ko vähän kammoanki niitä hiiriä, niin siinä ei kovin levollisesti lopulta vetäydytty yöpuule. Ruoat laitethiin issoon 10 litran kattihlaan, ettei Soma ja Tirsku syö meän evhäitä yön aikana, ja kiikuthiin ylälavereile nukkuhmaan. Sovithiin, että aina ko kuuluu rapinaa, niin potkastaan vähän seinää tai kolistelhaan jotenki, niin hiiret säikähtää. Myönnän, että oli ehkä hätävarjelun liiottelua potkia seinää kun Tuovila kurisi maha...

Luontoelämykset ei loppunu Soman ja Tirskun hyökkäyksen pelkhoon, vaan lisämaustetta aahmuun toi kolme korppia, jotka tuli pitähmään pirskeitä tuvan katole aamuseiskalta. Että ossaa linnut tehä kertakaikkihaan vistoja ääniä!! Hyi. Ei tehny hyvvää minun lintufobialle. Mutta oli ihan kiva, että saathiin olla ko. autiotuvassa ihan kahestaan, eikä tarttenu muitten ihmisten aikana hävetä itteänsä näitten typerien hiiri- ja lintupelkojen kans.

Neljännen päivän aamuna liikhele lähethiin pienessä epävarmuuessa. Ei nimittäin oltu päätetty mihin asti menhään. Molempien miehliin alko selvästi hiipiä se sama vanha menokiima. Jos tänhään painatettais sinne ja sinne saakka, niin seuraavana päivänä voitas mennä sinne ja sinne asti, ja sitte oltaski jo melkein autola, ja sitte voitas ajjaa yöksi vaikka hotehliin! 

Päätethiin, että menhään 13 km, eli seuraavalle telttailualuheele, ja kattothaan sitte minne asti jatkethaan. Jos jatkethaan. Ennen telttailualuetta reitilä oli useampi jyrkkä lasku ja nousu, mikä hiasti matkantekoa. Mutta oli se sen väärti: paikka oli nimittäin alla olevan kuvan vesiputouksen juurela. Upeaa kerrassaan! Eikä ees kännykät toiminu! Päätethiin jäähä sinne yöksi ja vetasta illalliseksi chili con carnet.

Hyvin nukutun - vaikkaki satheisen - yön jälkheen juhannusaattoaamu alko heti virkistävällä vesistönylitykselä klo 7. Minun vaelluskengilä oli päässy heittämällä yli kaikki aikasemmat purot, mutta tämän "puron" eessä piti nörtyä, ja laittaa crocsit jalkhaan. Apuna (ja oljenkortena) paikala oli onneksi vaijeri, jonka avula yli pääsi. Jotku tyylikhäämmin ko toiset.

Vaijeriylityksen euforiasta selvittyämme, alko taas se sama vanha vatvominen. Eli jos nyt pietettäis vain lyhyitä taukoja, kiihytettäis tahtia, ehittäis sinne ja sinne asti, jne... Kenttien ilmestyessä puhelihmeen soitethiin jopa Hotelli Inahriin ja Kultahiphuun, ja kyselthiin vaphaat huohneet. Varmuuen vuoksi. Tätä jatku lounastauole asti. (Tai ehkä se oli enemmänki brunssi, koska kello oli vasta 10...)  Sitte se tapahtu. Lämpimässä kodassa vattat täynä metsurin - eiku siis metsästäjän - pattaa saavutethiin vihdoin ratkasu.

Muistutethiin toisiamme, mikä tämän vaelluksen hengen piti olla: Matka on enemmän kuin määränpää. Päätethiin siis ottaa rauhallisesti, eikä kiiruhtaa perile. Päätethiin, että viimisseen asti nautithaan Kevon maisemista, eikä aleta yhtään kiihyttelheen. Siinä sitte rauhotuthiin kerrassaan niin, että lounastauko venähti parituntiseksi.

Rauhottumispäätöksen jälkheen askel oli kevyt, ja olo suorastaan letkeä! Sää asetti omia haasteita meän tauotukseen, ko aina ko istuthiin alas aurinkoa ottahmaan, niin samassa selän takkaa yllätti raekuuro. Mutta nautinnollista oli silti. Noppeista ja kreiseistä säämuutoksista huolimatta maisemat oli upeat.

Juhannusaattoiltana ehithiin jo tuuletella ihan kunnola sitä, että olthiin autiotuvan ainoat asukhaat, eikä kethään näkyny missään. Ainoa miinuspuoli oli se, että meilä alko evhäät olla loppu. Juhlaillallisen jälkheen (metsästäjän pata, näkkäriä, meetvurstia ja minttu-Dominoita) jäljelä oli ennää kaks pussia pasta carbonaraa, yks kaakao-cappuccino, kaks teepussia, yks minttu-Domino, sekä viimiselle 12 kilsan etapille säästettävät evässuklaat. Todethiin siis, että me emmä voi valvoa ja vahata keskiyön aurinkoa, vaan meän häätyy mennä ajoissa nukkuhmaan, ettei tule nälkä! Carbonarat piti säästää aamupalaksi.

Just ko olima alkamassa nukkuhmaan, tuphaan tormasi viien hengen kaverusporukka, jotka päätti myös asettua taloksi, ja pari tuntia sen jälkheen iltapallaa tuvan kaasuhellala kävi laittamassa vielä yks telttaileva pariskunta. Eli vilskettä oliki yllättäen yli omien tarpheitten. Mie en siinä metakassa saanu nukuttua, ja niinhän siinä kävi, että nälkä tuli. Hiippailin yölä meän ruokavarastolle, ja lähes äänettömästi kaivoin sieltä sen meän viimisen minttu-Dominon. Kyllä mie olin pettyny itheeni. Mutta onneksi en sentäs syöny meän evässuklaita! Sitä en ois Tuovilta saanu antheeksi. Minttu-Domino-rikoksesta armahethiin onneksi.

Meän reissun viimisenä päivänä ennen viimistä patikkamatkaa aamupalaksi tarjothiin siis pasta carbonaraa. Voin kertoa, että olen syöny aika paljon parempiaki aamupaloja. Varsinki ko mie en malttanu keittää vettä kunnola, ja se oli vähän liian haaleaa, jolloin se pasta ei tekeytyny oikein kunnola. Varsinaiset juhannuspäivän evhäät! Yh.

Matka autole meni varsin näppärästi. Ihan kunnola jopa taukoilthiin siinä, ja otethiin aurinkoa aina tilasuuen tullen. Alethiin käyä jo siinä reissua läpi, ja luetelthiin kohokohtia ja epäonnistumisia. Enempi oli niitä kohokohtia, mutta saathiin kuitenki puristettua lista muistettavista asioista seuraavaa reissua silmälä pitäen. Nämä on muutes hyvä muistaa muutenki elämässä.

- Aamupalhaan täytyy satsata. Pelkkä puuro ja metukkanäkkäri ei riitä!
- Aikaset aamulähöt on pop!
- Välipalapolitiikkaa on kehitettävä.
- Crocsit on vesistönylityksissä hyvät. (Jos eivät ole liian isot.)
- Varmuuen vuoksi lissää WC-paperia mukhaan! (Rulla per pää ei välttämättä riitä.)
- Savetteja lissää mukhaan!
- Yks mikrokuituliina ois hyvä olla mukana kaikenlaissiin satunnaissiin kuivaamistarpheissiin.
- Rauhallinen etenemistahti antaa enemmän aikaa havainnoida ympäristöä.
- Muovipussit on out! Veenpitäviä varustepusseja enemmän tilale.
- Sinolia / Marinolia vois olla matkassa vähän enempi, ettei tartte jännittää.
- Kirves ois hyvä olla aina matkassa. Tai ainaki kunnon puukko.
- Telttakeppien punaset päät tullee etheen!
- Natiseva ilmamakuualusta voi saaha muut tuvassa nukkujat rrrraivon parthaale!!
- Authoon evhäät valhmiiksi kotimatkaa varten. (Alla kuva esimerkkisuorituksesta.)
- Pari ylimäärästä puuropussia, ettei tartte carbonaaraa vettää aamupalaksi.
- Se on metsästäjän pata. Ei metsurin.
- Matka on enemmän kuin määränpää.

Mummojen vaimokoulu

No minkäslainen vaimo se sie olet? Tämä on ihmettelevä kysymys jonka kuulin useasti viime viikon aikana jommalta kummalta mummoltani (Serkkumummo = äitinäiti, Oramummo = isänäiti). Serkkumummo oli meilä Rovaniemelä muutaman päivän kylässä viime viikola ja Oramummon tykönä kylästelthiin viikonloppuna. Minun mummot on komppiksia keskehnään, ja ne soittelevat toisilensa lähes päivittäin. Serkkumummo täyttää syksylä 83, ja Oramummo muutaman päivän päästä 90.

Ja kuulkaa virtaa on molemmissa ko pienissä kylissä! Vierailunsa aikana Serkkumummo heilutteli tahtipuikkoa (tai siis pölyhuiskaa) ja opasti minua talon siivouksessa niin rautasella otheela, että mie olin aina jo ennen puoltapäivää aivan uuvuksissa. Kyllä se vain on Tonilaki mukava tulla kotia ko vaimo on siivonnu näin hyvin! 

Ikkunoitten pessuun tuli rohki tarkat ohjeet. (Ensimmäistä kertaa viitheen vuotheen pestiin tästä talosta ikkunat myös väleistä! JEE!) Mie jos vähänki yritin fuskata, niin työnjohtajalta tuli heti käsky pyyhkiä se ja se kohta uuesti. Ja kunnola kans! Yhen kaapin päällystään en ylettyny keittiöjakkarallakhaan, ja ehotin, että jätettäis sen pyyhkiminen siiheksi, että mie hommaan tikhaat. Ei tullu kuuhloonkhaan, vaan Serkkumummo pukkasi alle ruokapöyvän ja sen pääle jakkaran ja totesi, että johan alko yltähmään!

Minun kotia ei ole koskhaan siivottu niin hyvin ko mummon vierailun aikana. Ja yhtenä motivaattorina oli jatkuvasti että kyllä sinusta hyvä vaimo saahaan! Vaikka välilä meinasinki vähän laistaa tietyistä kaapinpäällisistä, niin kiitosta kuitenki tuli tarkkuuesta. Ja jopa vähän kritiikkiäki, että liian kauan nysvään yhessä paikkaa. Että niinkö vähempiki tarkkuus tietyissä asioissa riittäis.

Mutta minkäslainen vaimo sie olet joka ei kesäkukkia laita ulos? Tätä(ki) ihmetteli Serkkumummo ko käythiin puutarhala hakemassa hälle pihakukkia. Kyllähän sitä nyt väriä häätyy pihale saaha! Tarjoutupa mummo jopa hoitahmaan meän pihhaa, mutta toethiin sitte, että ehkä 100 km suunthaansa on hyvälekki puutarhurille turhan pitkä työmatka. Niin, ja ko hällä on sitä ommaaki pihhaa useampi tuhat neliötä hoijjettavana.

Vaimokoulu jatku Oramummolassa, missä sain muistutuksia hyvän tornionlaaksolaisen vaimon piirtheistä, joihin kuuluu mm. mankeloiminen. Ja mankeloiminen huolellisesti. Seurasin sitä hommaa vierestä, ja se oli kuulkaa viimisen pääle tarkkaa; jos mankelointitulos ei miellyttäny, se pyöritethiin uuesti! Parempi on tehä kerrala kunnola, niin ei tartte monheen kerthaan tehä! 

Mankeloinnin lomassa oli luonnollista puhua myös muista samantyylisistä hommista, kuten silittämisestä. Kyllä ei ole Tonila rapeasti asiat ko sie et ees paitoja sille silitä! Oramummon ilme oli näkemisen arvonen ko mie posmotin sille siitä, että ei nykyajan miehile tartte paitoja silittää, että kyllä ne silittää itte, että kyllä meilä nykyajan vaimoila on muutaki hommaa ko miestemme paitoja silitellä. Molempien mummojen mielestä ei kuitenkhaan koskaan voi olla niin kiire, etteikö miehen paitoja ehi silittää.

Kaiken huippu tässä hyvä vaimo-koulutuksessa oli se, ko Oramummo teki sormi pystyssä tiettäväksi, että miehele häätyy myös kuoria potut! SIIS KUORIA KEITETYT POTUT! Mitä ihmettä? Mie sanoin, että kuorikhoon itte! Mie en ala toisele kuorihmaan, ko ruukaan omaniki syä kuoret päälä. No siehän se jästipäävaimo olet! Kyllä se on vaimon homma kuoria miehelensä potut! Mitä sie turhanpäiten siinä kapinoit?

Vaikka molemmilla mummoila on varsin vahvat näkemykset siitä, mitä hyvän vaimon kuuluu tehä, tiän kuitenki, että ne neuvvoo jälkipolviansa pilke silmäkulmassa. Kyllä ne tietää, että maailma on muuttunu. Kyllä ne tietää, että vaimon rooli on nykyhään erilainen. Kyllä ne tietää, että huusholli pyörii, vaikkaki se pyörii eri tavala ko heän nuoruusvuosina. Mutta otan kaikki opit kiitollisena vastaan, vaikka en niitä juuri kirjaimellisesti nouvvattaiskaan. Jos edes vähäsen saisin omaksuttua omhaan elähmään, niin hyvä. Haittaako se, jos aina joskus yllätyksenä mieheleni silittäsin paijjan? Mitä jos mulla ees joskus ois pihassa joku kesäkukka? Entä jos ees joka toinen vuosi pyyhkisin kunnola sen korkean kaapin päältäki? Mitä jos tekisinki asiat aina heti kerrala kunnola?

Mutta mieheni pottuja en kuori!

Serkkumummo ylhäällä, Oramummo alhaalla