Viikon sairaalassaolon jälkheen met pääsimä kotia, ja nyt olhaan opeteltu tätä uutta elämää reilun viikon verran kotona. Ja mikäs meilä tässä! Elsi määrää tahin, ja met tanssima sen mukhaan! Sehän kyllä passaa. Vielä tässä vaiheessa. Ainaki tämä meän perheen tuore isä on ihan pikkupiikan lumoissa, ja vaikuttaa siltä, että mitä Elsi ikinä keksii tulevaisuuessa iskältä pyytää niin hän kyllä sen saapii! Niin että häätyy melkein toivoa, ettei neitistä tule hevoshullua, ko tässähän häätyy sitte alkaa ponitallia rakentaa tontile että saahaan se iskän ostama lahjapolle satheensuohjaan.
On se ihmeellistä, miten tuomonen noin 3,5 kilon pötkylä voipii muuttaa elämän jo näin lyhyessä ajassa ihan totaalisesti! Kaikkihan niin sannoo, tiedetään, mutta niin se kertakaikkihaan on. Vaikka elähmään tupsahti kertaheitola niin järjetön määrä rakkautta ja siunausta, samala pääle tuntu kaatuvan ihan järjettömän raskas huoli. Niin hirveä huoli on tuosta pienestä ettei mistään koskaan! Kun mie pistän silmät kiini, mie vain näen kaikkia kauhukuvia eessäni, kuinka mie tai joku muu vahingossa tiputtaa meän vauvan lattialle, tai kuinka se tukehtuu johonki tai jotaki muuta yhtä kamalaa! Ja oiski niin, että vain toisela meistä ois näitä pelkoja, muttako molemmilla! Tuntuu, että öiksi pittää kipinävuorot jakkaa, että vahithaan että Elsi varmasti hengittää. Nooh, tiän että tämä tassaantuu tästä, ja tämä kuuluu tähän kuvihoon. Tai no, se vanhemman huoli lienee tullu jäähäkseen, mutta järkevöityy ajan myötä. Vai oisko se kuinka outoa, että vielä lukioikästä taluttas käsikynkässä kouhluun ja sieltä kotia?
Mutta takasi näihin maallisemphiin asioihin... Tiättäkö, vauvan myötä tässä on automaattisesti paljon uutta, mutta myös jotaki hieman vanhaa, joski hieman entistä suuremmassa mittakaavassa. Nimittäin tämän äipän täytyy nyt saaha nämä vauvamahan runssaat jääntheet pois. Olin toela järkyttyny, ko kotona aloin kokkeilla takkejani ko olthiin lähössä ekale vaunulenkile, ja YKSKÄÄN EI MENNY KIINI!! Voi aaarrrgggh!! En kyllä varmana osta uutta talvitakkia!! Enkä varmana kulje miehen takeissa! Kyllä on mahuttava pääle omien vanhojen takkien! Tiesin, että synnärille ei jää läheskään kaikki kilot, mutta kyllä mie nyt kuvittelin että sentäs edes väljimmät takit menis kiini. Äh.
Joo joo, imetys ja vaunulenkit karistaa kilot nopsaan. Ja joo joo, täytyy olla armollinen ittele, eikä saa liian nopeasti alottaa liian rankkaa liikuntaa. Ja ei ei, en tehe vattalihasliikheitä liian aikasin. Ja joo joo, nautin vauva-arjesta enkä murehi kiloja ja lässyn lässyn. Mutta käännän kyllä toelaki tämän takkiongelman nyt minun voitoksi. Mulla on erittäin selkeä tavote, ja se on HYVÄ. Ja toela motivoivaa! Ei tartte käyä puntarilla, vaan kokkeilen joka viikko joko takki mahtus pääle. Siihen asti on kyllä pakko kulkea miehen takissa. Huijja ko mie näytän ihan pankkirosvolta se päälä! No, mutta tuntuupa sitte erityisen hyvältä saaha oma kolttu niskaan!
Vaikka nyt olenki erittäin motivoitunu huolehtiin itteni kuossiin, olen myös erittäin rento asian suhteen, koska on mulla tässä vähän muutaki mietittävvää. Mutta kyllähän se on niin, että jos äiti voi hyvin, niin silloin lapselaki on paremmat mahikset voijja hyvin. Ja äiti voi hyvin jos takit mennee kiini!
Yhteenvetona näistä sekavista hormonihöyrysistä ajatuksista voisin sanoa, että tämä meän #uusielämä on alkanu hienosti. Meilä toimii miehen kans yhteispeli loistavasti! Olen saanu lapseleni parhaan mahollisen isän. Sen uskallan jo näitten reilun parin viikon perusteela sanoa! Elsi vaikuttaa olevan varsin topakka taphaus, mutta vielä hänen kans pärjää. Ainaki silloin ko hän nukkuu...
Niin mukava lukea, että kaikki on hyvin. Kaikkea hyvää teille kaikille edelleen!
VastaaPoista