Hormonit hyrrää

Vähän kyllä väsyttää. Mutta ei sillai maailmanloppumaisesti. Paitsi ehkä joinaki päivinä. Mutta siis olen siirtyny jonkulaisseen kestoväsymyksen tilhaan, jonka kestän ilmeisesti niitten mystisten äitihormonien ansiosta. Meän piikan yöunet ei siis ole parantunu. Eivätkä oikein päiväunetkaan. Mutta hän on silti ilonen ja tyytyväisen olonen. Tai toki onhan niitä päiviä (ja hetkiä päivittäin), että tuntuu, että hänen elämä on pelkkää taistelua itkua vastaan. Mutta mithään varsinaista huolta ei ole. Ei ees neuvolatätilä. Keinoja on vielä testaamatta. Ja kiitos, neuvoja on tullu oikealta ja vasemmalta. Kattoma mitkä alkaa lopulta tepsiä, vai tepsiikö vain aika. Luulis että teininä viimeistään alkaa nukuttaa kunnola!

Oli miten oli, stressaahmaan me emmä tästä ala. Stressaamattomuuessa on auttanu se, ko me olhaan vihdoinki Tonin kans maltettu alkaa herräillä enemmän tai vähemmän vuorotellen ja vuoroöin, eikä niin, että molemmat poukkoilee pystöön ko Elsi herrää. Mikähän ihmeen tarve sitä oli välhiin itteläki nousta kärtyähmään ko toinen valvoskeli lapsen kans? Ja jos en kärtynny, niin myötätunnosta heräsin. Että olhaan niinkö kivasti porukassa herälä, mutta kuitekki niin, ettei seurustella, ettei Elsi luule että on päivä. Eli käytännössä istuthaan ja nuokuthaan molemmat hiljaa sängylä tai sohvala ja toivothaan että piika nukahtas.

Mutta tiättäs tet missä meän lapsi nukku verrattain hyvin? No kuulkaa Scandicissa! Käythiin koko perheelä Helsingissä viitisen päivää, ja oli niin hyviä öitä että harhau'uthiin luulehmaan että siinä tapahtu isompiki käänne. Väärä hälytys! Kotona jatku sama meininki ko ennenki. Mutta emmä met masennu! Ei muutako lissää hotelliöitä varraukseen niin saahaan koko saki nukkua! 

Ja siis onneksi on olemassa nuo ylempänä mainittemani mammahormonit! Tai ainaki mie lujasti uskon niitten olemassaolhoon. Mutta on niistä kyllä myös haittaa... Ne saa minut nimittäin ajoittain luulehmaan mm. että minun lapsi ei voi olla onnellinen ellei sillä ole vaunuverhona harson sijasta pilvikuvioinen vasittu vaunuverho. Tai että mie en rakasta minun lasta, ellei sillä ole Metsolan kevhäisiä leggingsejä tai Polarn O. Pyretin aivan hullun tyylikästä harmaata uutuus-softshell-haalaria. Ja siis että minkälaiset lähtökohat elähmään mie annan minun lapsele ko se ei saa edes nukkua uusissa ihanissa Finlaysonin vauvalakanoissa??? Näitä se raukka sitte varhmaan aikusena käsittellee ammattiauttajan kans... 

Nuitten hullujen ajatusten lisäksi näitä hormoneja voi ilmeisemmin syyttää myös siitä, että lähes kaikki minun neljä laatikollista pieniä vaatheita on edehleen liian pieniä mulle. Ne on pieniä siitä huolimatta, että olen saanu liikkumisseen taas hyvän draivin pääle ja herkkujensyöntisopimus on pitäny. En kuitenkhaan stressaa tästäkhään asiasta, mutta ihmettelen. Ja syyllistän! Typerät mammahormonit!

Tai ei sittenkhään niin typerät. Jos ja kun ne on just ne, jotka saa minut pysyhmään hyvänä äitinä ja muutenki ihan kivana ihmisenä huonoista yöunista huolimatta, ei niilä negatiivisemmila sivuvaikutuksila ole mithään väliä! Aurinko paistaa, vaunulenkit jatkuu, sellu sullaa ja nukuthaan ko ehithään! (Ja toivothaan että kirpparilta löytyy ees osa kaikesta supertärkeästä ostettavasta, ko en raaski kaikkea aivan uutena hankkia.)