Haluan muistaa...

Tänhään on minun äitiysloman viiminen virallinen päivä. Sattumoisin myös minun rakhaan mammaystävän äitiysloma päättyy juuri tänhään. Mieli on hirvittävän haikea, vaikka alotan työt vasta elokuussa. Haikeaksi tämän päivän tekkee erityisesti se, että tämä minun ystävä alottaa työt nyt heti juhannuksen jälkheen. Me olema eläny tämän vauvvavuen niin symbioosissa ja viettäny niin paljon aikaa yhessä, että voi olla, että joinaki hetkinä meän vauvvat ei ole ollu ihan varmoja kumman lapsia he ovat. Me olema jakanu ihan kaiken. Ilot ja surut. Eihän se ystävyys mihinkhään katoa, mutta ei normaalissa arjessa ole mahollista viettää kenenkhään kans semmosia määriä aikaa ko me olema viettäny toistemme kans.

Mie haluan, että mie muistan, kuinka mielettömän hyvä äitiyslomavuosi mulla on ollu. Haluan ikusesti muistaa, kuinka hyvä ystävä mulla on ollu tässä rinnala. Mie tiän, että on täysin mahollista, että elämäntilantheitten muuttuessa ja vuosien saatossa me emmä ennää ole niin lähheisiä tai niin paljon tekemisissä. Toki toivon, että olhaan, mutta elämästä ei koskaan tiä! Sen mie tiän, että muistot tästä äitiyslomasta haalistuu. Mutta mie haluan muistaa niin hyvin ko mahollista, kuinka tärkeää on ollu, että kaikessa viimisen vuen aikana tapahtunheessa on mukana ollu ihminen, joka on oikeasti ymmärtäny ihan kaiken - myös sen fyysisen puolen - tästä myllerryksestä.

Mie haluan muistaa, kuinka tärkeää oli, että silloin alussa, ko pelkäsin jopa lähteä Elsin kans kotoa, whatsappin päässä oli ystävä, joka rohkasi lähtehmään. Ystävä, joka kurvasi Revontulen parkkihallissa viehreisseen ruuthuun sovittuna aikana päivästä, ja jonka kanssa tehtiin Picnic-salaattien äärelä ostoslistaa tuikitärkeistä hankinnoista kaukaloissa koisaaville vauvoile.

Mie haluan muistaa ne lukemattomat kerrat ko me olema epätoivosina miettiny kasvotusten ja whatsappin kautta ratkasuja meän vauvojen nukkumisongelhmiin. Haluan muistaa sen yhteisen helpotuksen tuntheen, ko me istahethiin molemmat rättiväsyhneinä - mutta kuitenki aina ilosina - lounhaan äärele ja päästiin juttehleen kaikesta maan ja taihvaan välilä. Kotona molemmilla tuntu varsinki silloin alussa, että seinät kaatuu pääle.

Mie haluan muistaa sen ekan kerran ko me menimä meän vauvojen kans SantaSporthiin kuntosalile, ja kuinka sen jälkheen tuntu, että kaikki on mahollista myös vauvan kanssa. Haluan muistaa muskarin ja avoimen päiväkodin ja meän HIMO-ravintolan mammalouhnaat ja vaunulenkit. Myös meän mammareissun Helsinkhiin!

Mie haluan muistaa sen, kuinka samala tavala me kaikista asioista ajatelhaan. (Kaikesta, paitsi S-ryhmästä.) Haluan muistaa, kuinka me olema puhunu miten me haluama yrittää kasvattaa meän lapsista kohteliaita, kiitollisia ja kotitöitä mukisematta tekeviä. Haluan muistaa, kuinka me olema rohkassu toisiamme pois siitä marttyyriäitiyden ikeestä, joka tuntuu aina välilä (mutta onneksi harvoin) nostavan päätänsä meissäki. (Onneksi ei koskaan yhtä aikaa.)

Mie haluan muistaa sen, kuinka me samana iltana toisistamme tietämättä olima eka kertaa viikkaillu vauvojen pieniksi menheitä vaatheita laatikhoon. Ja sen, kuinka me yhtenä toisena iltana olima toisistamme tietämättä yllättynheet (ja kauhistunheet) siitä, että se KELAn päätöksessä oleva summa oliki bruttosumma. Mie haluan muistaa sen, kuinka me kuitenki molemmat kilpaa kehuthiin tätä meän hyvinvointivaltion meille suomaa mahollisuutta kasvaa äitiytheen monen kuukauen vanhempainvappaala, jonka aikana voi esimerkiksi lounastella tai kahvitella toisten mammojen kans keskelä päivää.

Mie haluan muistaa kuinka me tänä viimisenä äitiyslomapäivänä istuima monta tuntia ChocoDelissä ja söimä pizzat ja joima pressopannukahvit, ja söimä suklaa-appelsiini-mantelikakkua ja valkosuklaa-lime-mansikka-raparperikakkua. Haluan muistaa, kuinka me tänhäänki - kuten monena muunaki päivänä - päivitelthiin sitä, kuinka uskomatonta, että meät on johatettu yhteen just tässä elämänvaiheessa.

Haluan muistaa kaiken. Mutta en tietenkhään pysty. Muistan kuitenki ikusesti tämän kumppanuuen ja tämän onnellisuuen. Ja kiitollisuuen.

Ja sen viestittelyn, joka käythiin marraskuun 8. päivä 2017 kun sovithiin ihan ekoja treffejä vauvojen kans kaupungille. Erityisesti haluan muistaa tämän otheen ystäväni viestistä:

"Jos meän muruset vetää kilarit niin sitten me hoidetaan homma tyylillä, eikä anneta häiritä itkupotkuraivareiden ollenkaan. Todennäkösesti E&E vaan nukkuu. Ja riskejä pitää ottaa!"

(Ote minun viestistä pari tuntia myöhemmin: "Tämä on ihan katastrofilähtö!!!!")

Muutosta luvassa, kenties

Kuka on lukenu Elsile minun blogia?? Vai lukkeeko hän itte? Jotaki tässä on tapahtunu, sillä melko pian sen minun edellisen uniaiheisen kirjotuksen jälkheen Elsi on alkanu nukkuhmaan paremmin. Siis ihan käsittämätöntä! Ja nyt meän lähes kahen viikon reissula Helsingissä ja Berliinissä on herräilty 0-2 kertaa per yö. Kyllä. Siinä luki "nolla viiva kaksi kertaa". Ystävien futonilla Helsingin Pajamäessä keskiviikon ja torstain välisenä yönä 30.-31.5.2018 hän nukku elämänsä ensimmäisen niin sanotun kokonaisen yön herräämättä kertaakhaan 8,5 tunnin aikana. Sitä edeltävänä yönä hän veteli 10,5 tuntia yhelä vesihörppyherätykselä. Aivan mahtavaa! Ja sitte viime yönä kuulkaa.... Eka kertaa 8-kuisen elämänsä aikana hän nukku täälä meilä kotona semmoset 8 tuntia putkeen. Me olhaan aivan ihmeissämme! Koko perhe on siis nukkunu aikasten hyviä öitä viimiset pari viikkoa.

Mutta miksi ei kuiteskaan tunnu siltä? Järkyttävää. Meitä väsyttää niin että tukka lähtee! Mithään ei meinaa jaksaa! (Tai no, keräsin mie just talvikengät etheisestä laatikhoon oothaan varastoon laittoa, joten ei tässä ihan jouten olla oltu.) Näitten univelkojen maksehluun mennee ilmeisesti vähän pidemphään... Vai oliko se tuo reissu, ko sielä kuiteski rähjäänty? Turistina kuljailu hellesäälä on aika väsyttävää vaikka yönsä nukkuski. Ja tieteski vielä se, että mukana hikkoilemassa oli vauva, jonka niskakakat ei kattonu aikaa eikä paikkaa. (Vissiin veti saksalaiset piltit saksalaisine bakteerikantoihneen vähän sekasin nuorta suolistoa, mutta omapa oli vikansa ko kieltäyty järjestelmällisesti koko reissun ajan RELA-tipoista!) Muuten tämä meän neiti oli edehleen kyllä varsin mainiota reissuseuraa! Ei ollu mistään moksiskaan (paitsi jos saksalainen ambulanssi meni pillit huutaen viien metrin päästä), ja sieti hyvin vaihtelevia olosuhteita ja aikatauluja. Tarvittaessa toki saatto pikku kilarit saaha, että vanhemmat pysy ruodussa, mutta niinhän se pikkuihmisen pittääki!

(Tähän välhiin on pakko ihmetellä kuinka huonosti Berliinissä löyty vauvanhoitotiloja! Eihän siinä muuten mithään, mutta silloin ko oli sotkusempi tilanne, niin ei hirveästi ois huvittanu missään ravintolan pöyälä alkaa tolskaahmaan. Muutama tilanne vaati kyllä vähän mielikuvitusta että ne saathiin hoijettua. Mutta eihän siinä mithään! Kaikki hoitu! Kuvittelin vain, että jos nämä hommat on jossaki maassa kunnossa, niin Saksassa. Mutta ei. Suomi on tässäki mielessä hyvä paikka ellää!)

Anyways, jos nyt siis Elsi luet tätä - tai jos joku lukkee tätä sulle - niin mulla ois ihan pari juttua :

1) Voisitko alkaa taas avata suuta ko yritethään pestä hamphaita? Sie kiität meitä myöhemmin elämässä, mie luppaan!

2) Sovittasko niin, että ennen ruokailuja räphäytät kerran silmiä jos aijjot syä paljon, kahesti jos jonku verran, ja kolmesti jos et ollenkhaan?

3) Oisko mitenkhään mahollista, että ottaisit telkkarista sen tekstityksenlukutoiminnon pois päältä? Hirveän ärsyttävä toiminto! Me emmä ossaa, ja aattelisin, että sie ossaat ko olet sen kerta laittanu päälekki.