Loppusuora

Olen niin valmis. Tai en yhtään valmis. Synnytys tuntuu olevan ihan nurkan takana ihan lääkärinki mielestä, ja tuntheet on ristiriitaset. Tämän viikon aikana olen lähes täysin sulkeutunu tähän omhaan odotus- ja jännityskuplaani. Ehinköhän tämän tiskikonheellisen pyörittää ennenkö tullee lähtö synnärille? Ehtiiköhän nämä pyykit kuivaa ennen ko alkaa tapahtua? Vielä pittää ehtiä suihkuun, ettei ole tukka likanen synnärillä!  Kaupassa katton päiväyksiä ja mietin, että tuohon mennessä meilä on jo nelihenkinen perhe. 

Vai onko? Mitä jos ei olekhaan? Miten siitä selvithään? Olin paljon huolettomampi ensimmäistä synnytystä oottaessani. En tienny mitä oli eessä. En toki tiä nytkään, mutta kun se eka synnytys ei menny ihan putkeen, pyörittelen nyt mielessäni kaikkia vaihtoehtoja. Ja kuten varhmaan kaikila tässä vaiheessa aika tavallista, sitä helposti keskittyy kaikheen mikä voi mennä piehleen. Se yks kokemus ja kaikki tieto on lisänny tuskaa. Ja älkää tulko mulle sanohmaan, että hyvin se mennee, ellei teilä ole ihan 100% varmaa tietoa. Ei kukhaan voi tietää menneekö kaikki hyvin. Kukhaan ei voi luvata että mennee. 

Noh, pieniä valmisteluja on tietenki kaikesta jännityksestä ja peloista huolimatta tehty. Esim. synnärikassi on täynä herkkuja, joten yritän pääosin keskittyä positiivissiin asioihin. Mutta pinnasänkyä en ole halunnu roudata vielä makuuhuohneesseen. Enkä ole laitellu vauvanvaatheita kaappeihin valhmiiksi. Tuplarathaita ei ole ostettu. Ei jotenki uskalleta. 

On tämä jännää! Tässä ei nyt ole kertakaikkihaan muuta vaihtoehtoa ko kärvistellä. Ja syä jäätelöä. Ja suklaata. Ja kirjottaa tuntoja ylös, koska nämä fiilikset unohtuu. Eka raskauesta muistan, että oikeastaan vasta lasketun ajan jälkheen päivät alko tuntuhmaan pitkiltä ja olo oli tukala, mutta en ainaskaan muista näin massiivista tuntheitten myrskyä ko nyt. Eikä näin voimakasta tympääntymistä ja uupumista. Ja siis nyt laskethuun aikhaan on vielä kuitekki 6 päivää. 

Pinna on selkeästi kiristyny tällä viikola. Alavattassa on kova paine. Vauva on telakoitunu. En jaksa ennää hymmyillen suhtautua ihmisten kommentteihin minun mahan koosta tai muodosta. En ole sitä koskaan arvostanu, mutta en ole jaksanu siitä niin välittääkhään, mutta nyt on tullu pari kertaa äräheltyä ko on ärsyttäny. Tyttömaha, poikamaha, iso maha, kaksosmaha! AARRRGH! Jättäkää minun maha rauhaan! 

Ei ole taas helppoa kyllä puolisollakhaan. Myönnän. Hänen on nimittäin turha valittaa mithään pikku vaivojansa tai väsymystänsä. Tässä talossa mie olen ainoa, joka saa nyt valittaa. Mulla on yksinoikeus siihen. Ollu jo pari viikkoa. Mie olen maailman napa ja kaiken keskipiste!

Niin että jos joku erehtyy luulehmaan, että säihkyn jotaki raskaana olevan naisen hehkua, niin kyllä se on kuulkaa se tuskastumisen hiili joka päässä kyttee kuumana. 

Kehäraakin kiitollisuutta

Kohta tullee kolme viikkoa äitiyslommaa täytheen. Olin aatellu touhustaa tässä kotona kaikenlaista mitä en töitten ohessa ole ehtiny, mutta tadaa! Olen ollu flunssassa siitä äitiysloman alusta lähtien. Erityisen raskasta on ollu siksi, että tämä makuaistiton elämä ajottu just laskiaisseen. Kyllä tuntu enempi tyhjänpäiväseltä syä laskiaispullia ko ei mithään maistanu.

No mutta, olen kuitenki kiitollinen, että ei mithään flunssaa ja poskionteloitten tulehusta vakavampaa! (Mutta kirjotan vain ittele tähän muistiin, että eipä ole tainnu vuojen 2019 puolela olla mulla yhtään täysin tervettä päivää. On ollu virusta vaikka minkälaista! Ihan ennenkuulumatonta mulle!)

Laskethuun aikhaan on reilut kaks viikkoa, ja olo on todellaki ihan erilainen ko edellisellä kerrala. On niin tukalaa, ja tuntuu että kaikki maholliset raskautheen liittyvät vaivat on nyt pesiny minhuun. (En nyt viitti järkyttää mahollisia lukijoita kuvailemalla tarkemmin näitä vaivoja.) Olen varsinainen kehäraakki, joka keskittyy vain päivästä selviytymisseen. Ahistaa, hengästyttää, väsyttää ja närästää. Mie vihhaan tätä kömpelyyttä ja uupumusta! Ja mie niin vihhaan näitä minun raskausvaatheitaki! Takin virkaa tämän talven toimittanheen pottusäkin olen vannonu polttavani juhlallisin menoin jahka en sitä ennää synnytyksen jälkheen tartte! Huopikhaat on ainoat kengät joita käytän, kelilä ko kelilä, ko nauhakenkien sitomisseen palais koko päivän energiat.  (Huopikhaat oli kummiski sen verran kallis lahja äitiltä että niitä en viitti polttaa.)

No niin. Siinäpä se purkaus! Kun siirryn tästä tukalasta olotilastani ulkopuolele tarkastelheen tilannetta, olen tietenki maailman onnellisin ja kiitollisin että edes tässä siunatussa tilassa olen. Tiän, siis todellaki tiän, että tämä olotila ei ole mikhään itsestäänselvyys, ja tiän että monet kärsis ilomielin kaiken tämän jos vain saisivat siihen mahollisuuen. Ja joo joo, tämä kaikki "kärsimys" unohtuu nopeasti. (Paitsi että ei unohu ko kirjottelen ittele muistiin nämä tuntemukset! Hah!)

Yks kiitollisuuen aihe näinä tukalina äitiyslomaviikkoina on ollu myös päiväkoti. Voi että! Mie en olis selvinny ilman sitä! Eikä Elsikhään. Eikä aviomies. On aivan mahtavaa, että on paikka, missä Elsi viihtyy niin hullun hyvin, ja missä hän saa touhuta päivät kaikkea kivvaa, ja missä hän saa hyvvää ruokaa, ja missä on muita lapsia. Sanokaa mitä sanotte, mutta hällä ei TODELLAKHAAN ois parempi olla kotona. Varsinkhaan tällä hetkelä, ko äiti ei kertakaikkihaan jaksa touhuta yhtään mithään eikä laittaa ruokaa eikä MITHÄÄN! Me katottas varhmaan päivät jotaki lastenohjelmia (joista Elsi ei kyllä ole yhtään kiinnostunu) ja käytäs ulkona sen verran, että lapsi saa raivarit ko äitin antama pulkkakyyti on liian hiasta. Molemmilla ois ankeaa! (Ja näitten skandaalipäiväkotiuutisten kulta-aikana pakko sanoa, että meän päiväkoti on aivan upea paikka! Ihanan pieni ja kotosa yksikkö ja kaikki toimii sielä ko unelma. Vertailukohdetta mulla ei toki ole, mutta uskosin, että se paikka on aika lähelä taivasta. Suurin osa päiväkodeista Suomessa on onneksi hyviä paikkoja, mutta ei ne otsikoihin pääse. On kuitekki hyvä, että epäkohat tullee esile! Yksiki huono päiväkoti on liikaa.)

Itte asiassa, mie tunnen itteni ja lapseni; päiväkoti tullee olheen meile siunaus tulevana vauvavuotenaki. Vaikka tästä tullee olo kevenehmään huomattavasti ja sairastelutki mitä suurimmalla todennäkösyyelä ainaki taukoaa, en mie silti ole semmonen äiti, joka jaksaa taaperon kans touhuta kokonaisia päiviä. Some-keskusteluissa nousee useasti kovaäänisiksi ne, jotka paheksuu äitejä, jotka LAITTAVAT lapsensa päiväkothiin vaikka ovat itte kotona, ja ihan tuossa vasta luin taas yhen kommentin, että "miksi hommata lapsia jos niiden kanssa ei halua olla ja leikkiä". Hohhoijjaa. Siis ne ihmiset, jotka ei tykkää leikkiä taaperon kans päivästä toisseen, ei sais saaha lapsia? Just. No, onneksi lapset ei ikusesti ole taaperoita. Onneksi he kasvavat, ja onneksi heän kanssa voi tulevaisuuessa touhuta jotaki muuta, ko istua lastenhuohneen lattialla ja rakennella legoila tai ajella pikkuautoila. Ja mie olen kyllä tämän hataran kasvatusfilosofiani perustanu sille, että lapsen ei tartte olla jatkuvasti keskiössä, eikä häntä tartte jatkuvasti viihyttää. Kuten sanottu, tylsätki hetket on tärkeitä, ja niitä tulen äitinä tarjoahmaan riittähmiin. I swear!

Keskiössä olemisesta tuli miehleen, että kiitollisia saahaan olla myös samassa kaupungissa asuvasta Mummista, jonka luona meän piika sai parina päivänä viime viikola vietellä hiihtolommaa, ko meän lomasuunnitelmat kariutu minun sairastelujen takia. Samoin on kiitollisuuen aihe, että samassa kaupungissa Elsilä assuu myös täti, joka tarjosi mm. pullanleipomiselämyksiä hiihtolomalaisele.

Ja tietenki olen äärettömän kiitollinen rakhaale aviopuolisolle siitä, että hän jaksaa tyttärensä kans niin paljon touhuta. Taitavat molemmat rentoutua yhtä paljon lattialla legoila ja autoila leikkiessänsä. Sillä aikaa tämä kehäraakki saa rauhassa maata sohvala ja syä Rennietä.