Loppusuora

Olen niin valmis. Tai en yhtään valmis. Synnytys tuntuu olevan ihan nurkan takana ihan lääkärinki mielestä, ja tuntheet on ristiriitaset. Tämän viikon aikana olen lähes täysin sulkeutunu tähän omhaan odotus- ja jännityskuplaani. Ehinköhän tämän tiskikonheellisen pyörittää ennenkö tullee lähtö synnärille? Ehtiiköhän nämä pyykit kuivaa ennen ko alkaa tapahtua? Vielä pittää ehtiä suihkuun, ettei ole tukka likanen synnärillä!  Kaupassa katton päiväyksiä ja mietin, että tuohon mennessä meilä on jo nelihenkinen perhe. 

Vai onko? Mitä jos ei olekhaan? Miten siitä selvithään? Olin paljon huolettomampi ensimmäistä synnytystä oottaessani. En tienny mitä oli eessä. En toki tiä nytkään, mutta kun se eka synnytys ei menny ihan putkeen, pyörittelen nyt mielessäni kaikkia vaihtoehtoja. Ja kuten varhmaan kaikila tässä vaiheessa aika tavallista, sitä helposti keskittyy kaikheen mikä voi mennä piehleen. Se yks kokemus ja kaikki tieto on lisänny tuskaa. Ja älkää tulko mulle sanohmaan, että hyvin se mennee, ellei teilä ole ihan 100% varmaa tietoa. Ei kukhaan voi tietää menneekö kaikki hyvin. Kukhaan ei voi luvata että mennee. 

Noh, pieniä valmisteluja on tietenki kaikesta jännityksestä ja peloista huolimatta tehty. Esim. synnärikassi on täynä herkkuja, joten yritän pääosin keskittyä positiivissiin asioihin. Mutta pinnasänkyä en ole halunnu roudata vielä makuuhuohneesseen. Enkä ole laitellu vauvanvaatheita kaappeihin valhmiiksi. Tuplarathaita ei ole ostettu. Ei jotenki uskalleta. 

On tämä jännää! Tässä ei nyt ole kertakaikkihaan muuta vaihtoehtoa ko kärvistellä. Ja syä jäätelöä. Ja suklaata. Ja kirjottaa tuntoja ylös, koska nämä fiilikset unohtuu. Eka raskauesta muistan, että oikeastaan vasta lasketun ajan jälkheen päivät alko tuntuhmaan pitkiltä ja olo oli tukala, mutta en ainaskaan muista näin massiivista tuntheitten myrskyä ko nyt. Eikä näin voimakasta tympääntymistä ja uupumista. Ja siis nyt laskethuun aikhaan on vielä kuitekki 6 päivää. 

Pinna on selkeästi kiristyny tällä viikola. Alavattassa on kova paine. Vauva on telakoitunu. En jaksa ennää hymmyillen suhtautua ihmisten kommentteihin minun mahan koosta tai muodosta. En ole sitä koskaan arvostanu, mutta en ole jaksanu siitä niin välittääkhään, mutta nyt on tullu pari kertaa äräheltyä ko on ärsyttäny. Tyttömaha, poikamaha, iso maha, kaksosmaha! AARRRGH! Jättäkää minun maha rauhaan! 

Ei ole taas helppoa kyllä puolisollakhaan. Myönnän. Hänen on nimittäin turha valittaa mithään pikku vaivojansa tai väsymystänsä. Tässä talossa mie olen ainoa, joka saa nyt valittaa. Mulla on yksinoikeus siihen. Ollu jo pari viikkoa. Mie olen maailman napa ja kaiken keskipiste!

Niin että jos joku erehtyy luulehmaan, että säihkyn jotaki raskaana olevan naisen hehkua, niin kyllä se on kuulkaa se tuskastumisen hiili joka päässä kyttee kuumana.