Meän mummo

Tänhään oli raskas päivä. Meän äärettömän rakas mummo siunathiin hauan lephoon. Näilä sanoila me lastenlapset muistelimma meän mummoa.

"Me olhaan mummon lastenlapsia. Meitä on yhteensä 19. Mummon persoriepuja, niinkö hällä oli meitä leetannälkäsiä serkuksia tapana kuttua muun  muassa,

Meän mummoki oli perso, ymmärsi herkkujen pääle, ja oli mestari loihtihmaan niitä ittekki. Leetapullat, munkit, Hanna-tätin kakot ja kaneliässät nostethiin kursailematta meän lasten syötäviksi, ja ottipa mummo siinä sivussa ittekki. Vanhimmille lastenlapsile mummo on maistattanu tuoretta lehmänmaitoaki, mutta se ei vissiin ollu kuitekhaan lasten mielestä niin herkkua.

Meän mummo oli niin huomaavainen. Kun hän leipo herkullisia rieskojansa, hän teki aina lapsile omat pikkurieskat. Tehokaski mummo oli. Monesti hän saatto hernekeiton ja lättyjen teon lomassa siinä sivussa auttaa matikanläksyissä.

Meän mummon ovi oli aina kaikile auki, ja välilä vintti tömisi ko lastenlapset seurueihneen riehkasi sielä. Saatto siitä joskus tulla jotaki sanomistaki ko meno ylty liian rainiksi. Silti palvelu ja tarjoilut pelasi, ko mummo piti huolen “piikarievuistansa” ja “poikarievuistansa”. Myötätuntoa meitä kohtaan löyty aina. Mummo ruukasi aina, oli kello mitä tahansa, toeta että "Voi hyän tähen, onko piikarievukki nostettu pysthöön? Eikö net anna teän nukkua?" Ja tosihaan, oli vuorokauenaika mikä tahansa.

Meän mummo ei ollu vanhanaikanen. Hän seurasi aikaa, ja hän suhtautu kaikheen tyynesti ja avoimesti. Keksipä jopa omia ilmauksia nykyajan ilmiöile! Kännykällä tai tabletilla puuhastelu oli “mankelointia”. “Huijja ko net mankeloivat kaiken aikaa!”, saatto mummo tokasta jos kahvipöyässä joku unohtu sellaahmaan instagramia liian pitkäksi aikaa. Myöskhään nykyhään paljon otsikoissa ollu tasa-arvonen avioliittolakikeskustelu ei hetkauttanu mummoa. Tästä yks osotus oli ko mummo kysy yheltä naispuoliselta lapsenlapseltansa poikakaveriasioita, ja totesi, että ”niin no saattaahan se olla vaikka tyärkaveriki olla, mistäs sen tietää.”

Avioeroista kuullessansa mummo ruukasi vain toeta modernisti että “jees jees, kasvoimme erilleen”.

Meän mummo oli utelias. Meile serkuksille lienee hältä periytynheen se “fear of missing out”-oireyhtymä, eli se, että ihminen pelkää jäävänsä jostaki paitsi jos ei ole joka paikassa kuulola. Tästä hyvä esimerkki oli ko saunassaki hääty olla ovi auki jos porukassa olthiin, että kuulthiin mitä saunan porstuassa puhuthiin. Tuosta tulleeki miehleen, että...

.. meän mummo oli kova saunohmaan. Se oli niin hurja löylyttäjä, että met kaikki jäimä siinä hommassa kakkosiksi. Ja saunassa ei koskaan kävästy, vaan sielä olthiin koko ilta. Mummo sano monesti, että “on se mellevä tuo ulkosauna!”

Meän mummo oli sanavalmis. Hyvä suustansa. “Tukka on ko Absaloomila” tai vastaavasti “Tukka on ko vasikat imehneet”, ja joku saatto “hyppiä ko sonkko”, ja jotaki “kuvathiin ko maakotkaa”, ja kyöhnäävä nuori pari saatto olla “jatkuvasti knipussa plaijjaamassa toisiansa”.

Meän mummola oli kommentit kohilansa, vaikkei hän mikhään suupaltti ollu. Ne kommentit nasahteli aina just oikehaan paikhaan. Tässä päivänä erhäänä viime vuen puolela hän oli kuunnellu jälkeläistensä valittelevan kuorossa mm. niska- ja selkävaivoja, ja tokassu sitte "On se kumma miten teilä on nuin paljon vaivoja ja mulla ei mithään!"

Muutamia vuosia sitte houkutelthiin mummoa lavatansseihin, ja koitethiin sanoa, että kivahan se ois, että eihän sitä tiä kuinka mukavia tanssittajia sieltä löytyy. Siihen mummo tokas että "Ne on kuule meikäläisten tanssittajat kasvahneet horsmaa jo pitkään!"

Meän mummo oli siis rohki huumorintajunen. Elämänilonen. Hällä oli hyvät jutut ja nauru oli herkässä. Monesti mummo nauro niin makeasti että ei meinanu tuolila pysyä. Kommentit saatto olla välilä pessimistisiä, mutta ehkä ne oli kuitenki enemmän sitä mummon sarkastista huumoria.

Meän mummo oli kova kutohmaan. Vielä nyt kevhäälä syntyhneile suvun uusimmille jäsenille hän kuto pikkiriikkiset sukat. Kaikki mummon vuosien saatossa kutomat sukat, vanthuut ja kaulaliinat lämmittää meitä ja meän lapsia vielä monia vuosia etheenpäin.

Meän mummo oli aina meän puolela. Ymmärsi väärinymmärrettyjä. Luotti meihin ja meän kykyihin.

Meilä on ikävä meän mummoa. Kaikki muistot tekkee kipeää mutta myös lohuttaa.

Meän mummo ellää meissä persorievuissa ikusesti."

Nämä hetket

Niin, kohta nämä ajat on pelkkä muisto vain. Tai ei ees sitä, koska tämän ajan yksityiskohat unohtuu. Unohtuu se, että Ulla siirty ykköskoon vaipoista kakkoskoon vaippoihin tasan neljä viikkoa syntymänsä jälkheen, ja että Elsin elämän ensimmäiset vappunaamiaiset päiväkotissa oli merirosvoteemala ja että Toni kaahasi kymmenen aikana edellisenä iltana äitiltänsä ja siskoltansa hakehmaan piikale roolivaatetusta.

Unohtuu se, kuinka järkyttävän sulosta on, ko Elsi aina Ullan nähessänsä hokkee "vauva, vauva, vauva", ja kuinka hellyttävvää on, että hän niin huolehtivasti jo nyt 1,5-vuotihaana silittellee pikkusiskonsa päätä aina tilasuuen tullen. Unohtuu, että toisen lapsen kanssa sitä on itte jotenki rennompi, vaikkaki vauvan hoitaminen toissaalta on välilä aika haastavaa kun samala huomiota vaatii kovaääninen taapero.

Unohtuu, kuinka yölä väsyttää herätä syöttähmään vauvaa, mutta kuinka sitä kuitenki on niin äärettömän kiitollinen että hän nukkuu ylheensä 3-5 tunnin pätkiä, eikä herräile 15-60 minuuutin välein. Seki unohtuu, kuinka aamusin monesti Ulla roikkuu vasemmassa käsipuolessa nälkäsenä ko mie yritän vain vauhila ehtiä keittää kahvit ja pestä hamphaat ennenkö neiti raivostuu ihan totaalisesti. Me tulhaan unohtahmaan kuinka esikoinen tänä vappuaattona ensimmäistä kertaa pysähty kattohmaan PikkuKakkosesta semmosta ohjelmaa, jossa ei ollu musiikkia, kun siihen asti oli kelvannu vain alku- ja loppumusat. 

Unohan takuuvarmasti, kuinka ahistavalta, varsinki näin alussa, imettämisen sitovuus tuntuu. Tiän sen, koska olen jo tähän mennessä unohtanu kuinka sitovalta myös maidon täyspumppaaminen esikoisele tuntu. Helppoa hommaa ei ole kumpikhaan, mutta seki unohtuu. Kuten myös se, että sekä pumppaus että imetys ovat äidin laatuaikaa somen ja/tai Netflixin seurassa.

Sitä unohtaa, kuinka tilantheet voi eskaloitua jos on yksin kotona tyttöjen kans. Sitä tullee unohtahmaan, kuinka haastavaa on, kun yrität syöttää vauvaa, ja perheen 1,5-vuotias päättää, ettei häntä nyt kiinnostakhaan YouTuben lastenlaulut, vaan hän haluaaki juuri sillä hetkelä tuhota koko talon meän ympäriltä ja kuinka kieltäminen on sama ko kaatas bensaa liekkeihin. Sitä unohtaa, kuinka helpottunu on, jos tilantheet menneeki hyvin, eikä konfliktejä synny. 

Lienee myös unohtuvan esikoisen ottama takapakki nukahtamishommissa. Ja ehkäpä sitä myöten unhohlaan vaipuu myös eilisillan nukutusoperaatio, kun sattu ensimmäistä kertaa niin, että ollessani yksin lasten kans kotona, juuri kun Elsin ois pitäny alkaa nukkua, Ulla heräs vaatihmaan ruokaa. Varhmaanki unohtuu, mitä kaikkea liikku päässä siinä lähemmäs KOLMEN TUNNIN session aikana, kun olthiin kaikki kolmestaan siinä 120-senttisessä pinnasängyssä. Unohtuu, mikä järjetön härdelli se oli, ko yritti huonossa asennossa imettää ja samala toisela käelä rauhotella sylhiin pyrkivää Elsiä, tai ko toinen puhkes itkehmään just ko toinen oli vähän rauhottunu. Unohankohan, mikä uskomattoman upea tunne oli, ko lopulta molemmat nukku?

Niin, että täytyy nyt muistaa ottaa näistä hetkistä kaikki irti!