Surua kaiken onnen keskelä

Siitä on melko tarkoin kolme vuotta ko se tapahtu eka kerran. Se, kun mummo ei ohikiitävän hetken ajan tunnistanu minua. Muistan sen päivämäärän, melkeinpä kellonajanki, ja sen missä kohtaa meän olohuonetta mummo istu ja missä mie seisoin. Se hetki oli kamala. Ihan kamala. "Mummo, mie tässä olen. Annukka!" Yritin pysyä rauhallisena, koska tiesin ja ymmärsin, että tilanne on mummole täysin todellinen. Ja tosi hämmentävä. Hetken päästä tilanne oli ohi, ja mummo tunnisti minut taas. Jutustelu jatku, vaikka mulla oli itku kurkussa. Mummon muisti oli reistaillu jo paljon aikasemmin, mutta tämä oli ihan ensimmäinen kerta ko hän ei tunnistanu minua. MINUA! ANNUKKAA! Pikkuhiljaa muisti on huonontunu, ja jo yli vuen ajan välilä on tullu hetkiä, että mummo ellää siinä ajassa ko hän oli lapsi. Tai ko hällä oli pikkulapsia. Tai ko me lastenlapset olthiin lapsia. Nyt viime kuukausina tilanne on huonontunu nopeammala tahila.

Mie olen ollu dementiaosastolla töissä aikoihnaan ensin vuen, ja sen pääle yhteensä seittämän kessää, ja opiskeluaikana tehny paljon sijaisuuksia vanhusten palvelukodeissa. Olen mielestäni osannu hyvin suhtautua muistisaihrauksiin. Olen perehtyny ja lukenu. Tiän miten kannattaa suhtautua. Mutta kun se on se oma mummo... Mie en ossaa. Minua vain itkettää. Se mummo, joka on hoitanu minua pienenä niin paljon. Se mummo, joka haki koulusta. Se mummo, joka laitto meile ruokaa. Jonka tykönä olthiin yötä. Joka teki maailman parasta makaroonivelliä. Joka yritti opettaa mulle käsitöitä. Jonka luona sai aina suun makeaksi. Mummo, joka on ollu mulle ko kolmas vanhempi. Se mummo, joka on yrittäny opettaa minut tekehmään villasukhaan kantapäätä, soitti mulle viime viikola ja kysy voinko tulla tekehmään hälle kantapään ko hän on yhtäkkiä unohtanu miten se tehjään.

Tiän, että näin tämä elämä mennee. Mutta tämä tuntuu niin kauhean pahalta. Ja surulliselta. Joka päivä jossaki vaiheessa mietin tätä asiaa. Ja minua vain itkettää. Jotenki tajuan, että vaikka kuinka olen kuvitellu tajuavani elämän kiertokulkua, en olekhaan silti oikeasti ymmärtäny. Toki olen joutunu kohtaahmaan kuolemaa, ja käsittelen niitä asioita edehleen, mutta jotenki tämä mummon muistisaihraus ottaa tosi koville ihan eri tavala. Tuntuu pahalta, että mummo on palvelukodissa. Niin se vain on. Tuntuu pahalta, ko mummo soittaa ja pyytää hakehmaan kotia. Tuntuu pahalta, kun hän on pakannu tavarat ko häntä mennee kattohmaan. Nämä kaikki asiat on mulle enemmän ko tuttuja, mutta niin se vain on eri kun se pakkaaja on oma mummo.

Tuntuu ihan jakomielitautiselta olla päivittäin maailman onnellisin ihminen ko saa kattoa omien lasten kasvamista, ja toissaalta melkeinpä maailman onnettomin ko mietin mummoa. Tuntuu, että olen menettämässä hänet. Vasta kevhäälä menetin toisen mummon. Näinkö äkkiä minun täytyy luopua toisestaki? Tiän, että olen onnekas kun mulla on ollu molemmat mummot elämässäni näin pitkään. Mutta miksi olo ei tunnu onnekhaalta? Koska minua surettaa. Tätäkö tämä elämä on? Näinkö tämä mennee? Nytkö pitäis olla vain kiitollinen kaikesta mitä on ollu? Mie en ossaa. En ainaskaan vielä. Itkettää.

Tämmösiä ajatuksia kulkee kaiken minun ilon ja onnen rinnala. Ei tähän voi jäähä piehtaroihmaan. Ei se mithään auta. Enkä jaksa ellää niin. Elämässä on kuitenki hyviä ja kauhniita asioita. Tässäki tilantheessa opithaan elähmään. Mie toivon vielä monia onnellisia hetkiä mummon kans. Eri tavala onnellisia ko ennen.

Hikiset paikat

Joku joskus tokasi, että pienten lasten kanssa lomat ja juhlat menettää merkityksensä. Tosikko vois nyt tuostaki vettää herhneen nenhään, mutta mie sanon ihan sammaa! Kylläki pilke silmäkulmassa, nauraen. Sillai hyväntahtosesti. Ja joskus itkunsekasesti. Se on tuo mustemman sorttinen huumori mikä toimii tässä perheessä. Mutta siis, suurin osa ihmisistä lienee ymmärtävän, että kun sanon tuon eka rivillä olevan lauseen, tarkotan, että juhlat ja lomat (tai ylipäänsä reissut) on muuttunu. Tietenki! Se, mitä on tullu kaikheen tähän ylivoimasesti lissää on se loputon ennakointi. Ja hiki!

Me olthiin nyt viime viikko Helsingissä koko perheelä. Mie olin arkipäivät tyttöjen kans ja Toni töissä. Oli kyllä tosi mukavaa touhuta eri ympyröissä ja nähä kaikkia kavereita! Virkisti kummasti. Ja myös väsytti kummasti, koska onhan se semmosta hitsin säätämistä nuitten lasten kanssa. Huh huh. Jo pelkästään kerrostalosta ulos pääseminen vauvan, taaperon, hoitolaukun ja kärryjen kans yksin käy treenistä. Mutta kuten jokasen urheilusuorituksen jälkheen, olo on ko voittajalla! 

Suurimmaksi osaksi meän Helsingissä vieteyt piknikit, puistoilut, lenkkeilyt ja ravintolasyömiset meni loistavasti, mutta mahtu mukhaan kyllä pari vähän hikisempääki tilannetta. Lapsilahan ei siis ole minkhään valtakunnan tilannetajua vielä tuon ikäsinä. Tai ainaskaan minun lapsila ei ole. Ei ne aattele että äitilä on nyt nenän eessä 28 euron siikarisotto joka ois kiva nautiskella rauhassa kun ruoka on vielä suht lämmintä. Kun tylsyys tai joku muu ahistus iskee niin se on ihan se ja sama missä olhaan ja mikä on tilanne. 

Meilä on ollu hyvin hyvin vähän jyrkkiä periaatheita lastenkasvatukseen liittyen, mutta yksi niistä oli, että ruokapöyässä ei katota mithään ohjelmia telkkarista tai tabletilta. Tämä periaate siis OLI. Muutaman kerran jo aikasemmin olhaan tästä lipsuttu pitkin hamphain "pakon eessä", mutta viime viikon ravintolareissuila se tehtiin jo ihan nikottelematta. Raja on nyt veetty siihen, että kun olhaan ravintolassa ja kun äiti ja iskä haluaa seurustella muitten aikusten kanssa, silloin voi kattoa tabletilta juttuja. Tämä ylheensä kun ensin on piirretty, katteltu kirjaa ja oltu leikkinurkkauksessa. En oikeastaan tiä miksi näin, mutta jotenki tuntuu paremmalta ko sitä tablettia ei nakata heti ekana nenän etheen.

Joo, tokihan sitä vois kärsiä ne ruokailut läpi ilman mithään viihykheitä ja kouluttaa lapset siihen, että ravintolassa vain istuthaan ja syöhään, mutta en kyllä jaksa vielä! Koulutan sitte ko lapset ymmärtää vähän enemmän. Ja hyvänen aika, meän taapero ei ainakhaan jaksa nököttää pöyän ääressä paria tuntia kuuntelemassa aikusten keskusteluja, ja minusta se on pelkästään hyvä ja positiivinen asia. Eläköön aktiivinen lapsi ja ravintoloiden leikkinurkkaukset! Yks vaihtoehto on toki olla käymättä koko perheelä ravintoloissa, ja se on täysin ok jos perhe niin haluaa. Meän perhe haluaa käyä koko porukalla ulkona syömässä aina välilä. Ja varsinki ko olhaan reissussa. Mutta meän on hyväksyttävä että se voi olla varsin vauhikasta ja hikistä hommaa jos lapset sille pääle sattuu! 

Ennakointia ja hyvvää deodoranttia vaatii myös tuo matkustaminen kahen kanssa. Huhheijjakkaa! Saa olla tarkkana että kaikki tavarat (ja ihmiset) pyssyy mukana! Me lennethiin Helsinkhiin ja takasi, ja Ullan osalta matka meni hienosti kun hän kentälä katteli ihmisiä tyytyväisenä ja konheessa nukahti heti nousussa ja nukku koko matkan. Hyvin meni Elsiläki, mutta tylsyys meinasi pilata kaiken. Huutoa ei essiintyny mutta semmosta kuumottavaa pientä kitinää kyllä jonku aikaa, ko neitilä ei just sillä hetkelä huvittanu mikhään. Paitsi käytävällä juokseminen. Ei siis ees se tabletti auttanu. Turvavyön kanssa leikkiminen pelasti lopulta koko homman. Ei aina siis tarvita mithään sen ihmeempää! Mahtavaa! 

Kaihosasti toki kattoin tarjoilukärryä, jonka päälä ohi purjehti kahvit ja mustikkamehut. Niin ois tehny mieli, mutta sanoin lentoemännälle, ettei kannatte tua mithään nestemäistä lähelekhään meän penkkiriviä. Oli siinä sen verran sitä äksöniä kuitenki ko Elsi yritti karkailla käytävälle ylä- ja alakautta ja purkaa pelastusliivejä penkkien alta. Tulomatkala molemmat neidit oli käytetty tutustumassa konheen saniteettitiloihin ennen ko olthiin ees portilta liikahettu. Voin kertoa että pitkähihanen vaate oli ihan liikaa mennen tullen!

Viikonloppuna päästiin ystävien kans käyhmään Inkoossa semmosella mökillä joka oli saaressa. Sinne menthiin venheelä ja sekös se vasta elämys oliki lapsile! Ja meilekki toki: Mie elin hetken aikaa ihan Astrid Lindgrenin Saariston lapset - elämää! No, tietekki siinäki piti olla koko porukalla silmät selässä ettei Elsi ottanu ja lähteny omile teile esimerkiksi tutkihmaan ympäröivää Itämerta. Hikeä meinas siinäki hommassa ajoittain pukata, mutta onneksi kaikki meni hyvin!

Ainahan on se vaihtoehto ettei käyä missään eikä tehä mithään sen ihmeempää. On tullu kerran jos toisenki tuhahettua että "ei koskaan ennää!" jos on ollu oikein tuskaset paikat. Kyllä. Kotona on aina helpompaa tämän ikästen kans. Mutta lopulta kaikista reissuista on jääty plussan puolele. Niistä paskimmistaki. Mie nimittäin uskon vahvasti että lapset - ja me aikusetki - opithaan näistä vaikka mitä. Jos ei muuta niin arvostahmaan kotona olemisen helppoutta. Ja kummasti se pinnaki vennyy. Ja kunto kasvaa ko säpistään!