Siitä on melko tarkoin kolme vuotta ko se tapahtu eka kerran. Se, kun mummo ei ohikiitävän hetken ajan tunnistanu minua. Muistan sen päivämäärän, melkeinpä kellonajanki, ja sen missä kohtaa meän olohuonetta mummo istu ja missä mie seisoin. Se hetki oli kamala. Ihan kamala. "Mummo, mie tässä olen. Annukka!" Yritin pysyä rauhallisena, koska tiesin ja ymmärsin, että tilanne on mummole täysin todellinen. Ja tosi hämmentävä. Hetken päästä tilanne oli ohi, ja mummo tunnisti minut taas. Jutustelu jatku, vaikka mulla oli itku kurkussa. Mummon muisti oli reistaillu jo paljon aikasemmin, mutta tämä oli ihan ensimmäinen kerta ko hän ei tunnistanu minua. MINUA! ANNUKKAA! Pikkuhiljaa muisti on huonontunu, ja jo yli vuen ajan välilä on tullu hetkiä, että mummo ellää siinä ajassa ko hän oli lapsi. Tai ko hällä oli pikkulapsia. Tai ko me lastenlapset olthiin lapsia. Nyt viime kuukausina tilanne on huonontunu nopeammala tahila.
Mie olen ollu dementiaosastolla töissä aikoihnaan ensin vuen, ja sen pääle yhteensä seittämän kessää, ja opiskeluaikana tehny paljon sijaisuuksia vanhusten palvelukodeissa. Olen mielestäni osannu hyvin suhtautua muistisaihrauksiin. Olen perehtyny ja lukenu. Tiän miten kannattaa suhtautua. Mutta kun se on se oma mummo... Mie en ossaa. Minua vain itkettää. Se mummo, joka on hoitanu minua pienenä niin paljon. Se mummo, joka haki koulusta. Se mummo, joka laitto meile ruokaa. Jonka tykönä olthiin yötä. Joka teki maailman parasta makaroonivelliä. Joka yritti opettaa mulle käsitöitä. Jonka luona sai aina suun makeaksi. Mummo, joka on ollu mulle ko kolmas vanhempi. Se mummo, joka on yrittäny opettaa minut tekehmään villasukhaan kantapäätä, soitti mulle viime viikola ja kysy voinko tulla tekehmään hälle kantapään ko hän on yhtäkkiä unohtanu miten se tehjään.
Tiän, että näin tämä elämä mennee. Mutta tämä tuntuu niin kauhean pahalta. Ja surulliselta. Joka päivä jossaki vaiheessa mietin tätä asiaa. Ja minua vain itkettää. Jotenki tajuan, että vaikka kuinka olen kuvitellu tajuavani elämän kiertokulkua, en olekhaan silti oikeasti ymmärtäny. Toki olen joutunu kohtaahmaan kuolemaa, ja käsittelen niitä asioita edehleen, mutta jotenki tämä mummon muistisaihraus ottaa tosi koville ihan eri tavala. Tuntuu pahalta, että mummo on palvelukodissa. Niin se vain on. Tuntuu pahalta, ko mummo soittaa ja pyytää hakehmaan kotia. Tuntuu pahalta, kun hän on pakannu tavarat ko häntä mennee kattohmaan. Nämä kaikki asiat on mulle enemmän ko tuttuja, mutta niin se vain on eri kun se pakkaaja on oma mummo.
Tuntuu ihan jakomielitautiselta olla päivittäin maailman onnellisin ihminen ko saa kattoa omien lasten kasvamista, ja toissaalta melkeinpä maailman onnettomin ko mietin mummoa. Tuntuu, että olen menettämässä hänet. Vasta kevhäälä menetin toisen mummon. Näinkö äkkiä minun täytyy luopua toisestaki? Tiän, että olen onnekas kun mulla on ollu molemmat mummot elämässäni näin pitkään. Mutta miksi olo ei tunnu onnekhaalta? Koska minua surettaa. Tätäkö tämä elämä on? Näinkö tämä mennee? Nytkö pitäis olla vain kiitollinen kaikesta mitä on ollu? Mie en ossaa. En ainaskaan vielä. Itkettää.
Tämmösiä ajatuksia kulkee kaiken minun ilon ja onnen rinnala. Ei tähän voi jäähä piehtaroihmaan. Ei se mithään auta. Enkä jaksa ellää niin. Elämässä on kuitenki hyviä ja kauhniita asioita. Tässäki tilantheessa opithaan elähmään. Mie toivon vielä monia onnellisia hetkiä mummon kans. Eri tavala onnellisia ko ennen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti