lauantai 12. maaliskuuta 2022

Sodan herättämät ajatukset

Epäusko, epätoivo, kauhu, pakokauhu, suru, sääli, raivo, viha ja huoli. Siinä muutamia niistä tuntheista, joita mieli koetti jotenki käsitellä ensimmäisinä päivinä sen jälkheen, ko Putin&co. hyökkäsi Ukraihnaan reilut kaks viikkoa sitte. Miksi just nyt nämä uutiset sai tämän mahottoman mielenmylleryksen käynthiin? Sotia on maailmassa jatkuvasti. Joka päivä ihmiset joutuu elähmään sodan kauhujen keskelä. Ja se on ihan kauheaa. 

Mutta miten tämä sota Ukrainassa tuli näin ihole? Miksi just tämä sota sai minun maailmasta hetkeksi katoahmaan värit? Miksi just tämän sodan takia niin monet asiat elämässä tuntuu todella, siis todella, turhanpäiväsiltä? 

Vastauksia on monia. Ainaki kolme. Ensinnäki se, että tämä sota tulvii meän kothiin joka luukusta, sillä se on meillä Euroopassa. Uutisvahit kilkattaa, uutisia ja erikoislähetyksiä on joka kanavalla, ja radio-ohjelmia ja podcasteja on joka lähtöön. Ne rauhottaa minua jotenki. Kuuntelen mielelläni rauhallisten asiantuntijoitten arvioita tilantheesta. Toki ymmärrän, että ei tässä kukhaan voi mithään varmaa mistään sanoa, mutta ainaki arviot on valistuhneempia ko minun oman pään sisälä pyörittelemät kauhuskenaariot. 

Toisekseen, Venäjä - tai siis Putin - toelaki hyökkäsi (taas) naapurimaahansa. Kärjistetysti: me voitas olla Ukraina. Tottakai on ihan luonnollista, että heti ajatukset mennee siihen, että mitä jos se hullu päättäis hyökätä Suohmeenki ties mistä syystä, vaikka tässä nyt ei meitä suohraan ollakhaan uhattu. Toki samoja asioita tuli ajateltua jo 2008 Georgian soan aikhaan (kyllä, vuosiluku piti ihan tarkistaa), ja 2014 ko Venäjä miehitti Krimin. Mutta sitten ne ajatukset jäi kaiken maailman muitten ajatusten varhjoon. Ja nyt taas itänaapuri muistuttellee meitä ydinasseista ja muista kauheuksista.

Kolmanneksi, erotuksena edellä mainittuihin kriiseihin (ja esim. vuen 2015 pakolaiskriisiin), mie olen tämän sodan aikana äiti. Toki ennenki olen mielestäni ihan tarpheeksi hyvin (mitä se nyt ikinä tarkottaakhaan) pystyny eläytyhmään maailman kauheuksiin, mutta ihan oma sävynsä kaikessa tässä on nyt. Erityisesti ajatus tämän sodan vaikutuksista minun lasten - ja kaikkien maailman lasten - tulevaisuutheen lievästi sanottunua ahistaa. Myös pelko sodan laajenemisesta, ja siitä, että se jossaki vaiheessa koskis suohraan Suomeaki saa vattan sisälmykset kääntyilehmään. Ajatus siitä, että joutusin jättähmään minun tytöt lähtiessäni täyttähmään sodanajan tehtävääni, sai - ja saa - minut voihmaan fyysisesti pahoin. Oksettaa pelkkä ajatuski.

Tämän reilun kaks viikkoa, mitä Ukrainan sota on kestäny, olen mielessäni käsitelly kaikkia elämäni aikana kuulemiani itsenäisyyspäivien juhlapuheita, sekä keskusteluja esimerkiksi veteraanien ja mummojeni kans. Olen luullu ossaavani kuvitella edes osittain mitä he joutuivat aikanansa kokehmaan. Mutta nyt, kun (Venäjän) uhka on tavahlaan todellisempi ko koskaan aikasemmin minun elinaikana, minusta tuntuu, että kaikki juhlapuheet ja kuulemani kokemukset on muuttunu käsinkosketeltaviksi. Että kuinka OIKEASTI se on ollu kauheaa jättää koti. Koko elämä. Ja kuinka OIKEASTI tämä itsenäisyys on puolustettu ja pidetty verellä. Kaikki kiitollisuus ei olekhaan ennää sanahelinää. Toivo siitä, että rauha kestäis ikusesti, ei ole ennää klisee.

Rauha. Se on kaiken edellytys. Hetken jo ehin miettiä, oisko meän sukupolvesta siihen. Siis taistelehmaan rauhan puolesta. Niinkö Ukrainassa nyt tekevät. Hetken eppäilinki. Ko eppäilin itteäniki! Me olhaan saatu koko elämämme ellää rauhan aikaa. Me olhaan opittu pitähmään tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Me olhaan saatu keskittyä täysin itheemme, ja ittemme kehittämisseen. Minä, minä ja minä. Minun perhe, minun elämä, minun paras versio ittestäni. 

Sitten puhuin ihmisten kanssa. Ystävien ja tuttavien kanssa. Ja minun usko meihin palasi nopeasti. Jos pakko ois, tietenki me taisteltais rauhan puolesta! Ei se helppoa ois. Ei se ollu meän veteraanisukulpolvelekhaan helppoa. Jättää perheitä. Jättää kotia ja koko elämää. Ei se ole helppoa ukrainalaisilekhaan.

Usko siihen, että hyvä voittaa on nyt välttämättömämpää ko koskaan. Vaikka en itte joka hetki siihen uskoiskaan, minun on pakko olla uskovinani. Koska jos en niin tehe, minkälaisen maailman mie jätän omile lapsilleni? Toivottoman. Ja jos tässä pahassa maailmassa ei ole toivoa, niin silloin ei ole mithään.


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti