Veteraanin iltahuuto

"Rannalle himmeän lahden aurinko laskenut on. 

Kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on. 

Taattoa muista sa silloin, askel jo uupunut on. 

Lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on."

Sain kunnian laulaa tämän tutun sävelmän eilen erhään sotiemme veteraanin siunaustilasuuessa. Veteraanin iltahuuto on jo itsessään semmonen laulu, että tuskin sitä voi kukhaan suomalainen kuunnella silmät kuivina.  Mutta miksi se tuntu tällä kertaa erityisen kipeästi sydämessä? Miksi se oli erityisen vaikea laulaa? 

Siksi, että kaikki ymmärtää, että tätä laulua ei ennää kovin montaa kertaa veteraanin siunaustilasuuessa lauleta. Voi olla, että minun kohalle ei ennää tätä kunniaa koskaan tule. Rivit harvenevat kovvaa vauhtia. Se on väistämätöntä. Eilen havuseppehleen veteraaniveljensä arkulle laskivat kaksi lähes satavuotiasta sotiemme veteraania.

"Hymni soi holvissa hiljaa, tummana kaipuuta soi. 

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on. 

Ammoin me marssimme kahden, tulta löi taivas ja maa. 

Rannoilta Äänisen lahden kelle nyt kertoa saa?"

Veteraanin iltahuuto tuntuu luissa ja ytimissä myös siksi, että tämä maailmantilanne on viimeistään herättäny jokasen siihen, mitä itsenäisyys meille merkittee, ja mitä uhrauksia sen etheen on tehty. Meän sukupolvi on seurannu lähes reaaliajassa, mitä Ukrainassa tapahtuu. Me istuthaan sohvala, ja katothaan mitä tapahtuu, kun itsenäiseen maahan hyökäthään. Eilen arkussa ja hetken sen vierellä oli koolla kolme miestä, joille nuo sodan kauheudet on ollu täyttä totta. Nämä kolme uhrasivat nuoruutensa, jotta me saahaan ellää täälä vaphaina, itsenäisessä Suomessa.  

"Laineissa Laatokan mahti kahlita kenkään ei voi. 

Veljet sen rantoja vahti. Konsa on koittava koi? 

Ylväänä Karjalan heimo tuskansa kantanut on. 

Maaäiti suojaansa sulkee, vartija poissa jo on."

Muistethaan. Ei unoheta. Muistethaan. Olhaan kiitollisia. Ei pidetä itsestäänselvyytenä. Muistethaan. Ei unoheta. 

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. 

Muistakaa, heille kallis ol' maa. 

Kertokaa lastenlapsille lauluin. 

Himmetä ei muistot koskaan saa."

Siunaustilasuuessa minun kaulassa roikku 

Suomen itsenäistymisvuoden  kymmenpennisestä tehty koru. 

 

Muistaks, Mummo?

"Voi muistaks Mummo ne ihanat värilliset jäätelökulhot, joista mie ja Emilia aina halusimma syä sinun tykönä jäätelöä?" 

"Joo, muistan." 

Mutta silmistä näin, että Mummo ei yhtään tieny mistä mie puhuin. Näin on melkein kaikissa asoissa, mitä vähänkhään muistelen omasta lapsuuesta. Mummo ei ylheensä muista niitä aikoja ennää. Joskus olen niin onnekas, että satun olheen Mummon seurassa just sillä hetkelä, ko hän sattuu muistahmaan sen majan, joka me Emilian kans mummon vintile tehtiin. Tai sen, että meile piti aina keittää makaroonivelliä iltapalaksi ko olima mummolassa yötä. Tai että me tykkäsimmä hakea niitä makkeita porkkanoita kasvimaalta. Tai että meän lempiruokaa oli hänen tekemät lihapullat. 

Suurimman osan ajasta Mummo kuitenki ellää kauempana menneisyyessä ko minun lapsuuessa. Ihmiset ja paikat, joista hän puhhuu, on mulle outoja. Jotku samat vanhat asiat toistuu jatkuvasti. Ko rikki menheeltä levyltä. 

Ja välilä taas kävästään kirkhaammilla vesilä: "No miten se Ulla nuin jaksaa hyppiä?", saattaa Mummo yhtäkkiä sanoa meän Ullaa kattoessansa. Tai meän Elsile saattaa sanoa, että "Elsi, tule käyhmään sylissä." Mutta sitte taas menhään: "Kyllä ne äiti ja isä vain ihmettelevät, että mihin mie olen jääny." 

Muistisaihraus on julma. Epälooginen. Raivostuttava. Raskas. Paha. Ahistava. Surullinen. Meile läheisille. Ja ajoittain Mummolekki, mutta suurimman osan ajasta hälle kuitenki armollinen.

Mummon näkemisseen liittyy nykysten niin ristiriitasia tuntheita. Toissaalta on suuri tarve ja halu nähä, mutta toissaalta tuntuu välilä niin pahalta. Pahalta siksi, ko tajuan, että sitä minun Mummoa ei tavahlaan ennää ole. Mutta kuitenki hän on siinä. Se minun oma rakas Mummo. Mutta se Mummo ei ennää muista meän yhteistä elämää. Toki pakkohan tilanne on ottaa semmosena ko se on, ja välilä hurtti ja mustaki huumori asiassa auttaa. 

Ja on ollu pakko ajatella nyt Mummon kanssa oleminen erilaiseksi. Olhaan juuri tässä hetkessä. Koska edellistä hetkeä ei ole. Eikä seuraavaakhaan. Piethään käestä kiini. Halathaan. Höpötelhään tyhjäpäiväsiä asioita. Niitä näitä. Kyselen vanhoista asioista. Makaroonivellin keittämisestä ja kampanisujen leipomisesta. Vastaihlaan kärsivällisesti niihin samoihin kysymyksiin, joita on kysytty jo viis kertaa viimisen puolen tunnin aikana. "Ai tekkös asutta Rovaniemelä? Mitäs tet sielä?"

Luonnollisesti elämä on hiljahleen vuosien saatossa muotoutunu siihen suunthaan, että Mummo on se, josta pietethään huolta, eikä toisin päin. Joo joo. Näin sen kuuluu mennäkki, ja ymmärrän sen. Nyt vaalithaan tätä suhdetta, mikä meilä nyt on.

Saanko kuitenki sanoa, että mulla on ikävä minun Mummoa? Sitä Mummoa, joka muistaa minun lapsuuen.

Tänhään Mummo istuskeli keinutuolissa ja katto ko Elsi piirteli. "Ossaaks kirjottaa jo oman nimen? Ossaaks kirjottaa Annukka Ylitalo?"