Veteraanin iltahuuto

"Rannalle himmeän lahden aurinko laskenut on. 

Kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on. 

Taattoa muista sa silloin, askel jo uupunut on. 

Lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on."

Sain kunnian laulaa tämän tutun sävelmän eilen erhään sotiemme veteraanin siunaustilasuuessa. Veteraanin iltahuuto on jo itsessään semmonen laulu, että tuskin sitä voi kukhaan suomalainen kuunnella silmät kuivina.  Mutta miksi se tuntu tällä kertaa erityisen kipeästi sydämessä? Miksi se oli erityisen vaikea laulaa? 

Siksi, että kaikki ymmärtää, että tätä laulua ei ennää kovin montaa kertaa veteraanin siunaustilasuuessa lauleta. Voi olla, että minun kohalle ei ennää tätä kunniaa koskaan tule. Rivit harvenevat kovvaa vauhtia. Se on väistämätöntä. Eilen havuseppehleen veteraaniveljensä arkulle laskivat kaksi lähes satavuotiasta sotiemme veteraania.

"Hymni soi holvissa hiljaa, tummana kaipuuta soi. 

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on. 

Ammoin me marssimme kahden, tulta löi taivas ja maa. 

Rannoilta Äänisen lahden kelle nyt kertoa saa?"

Veteraanin iltahuuto tuntuu luissa ja ytimissä myös siksi, että tämä maailmantilanne on viimeistään herättäny jokasen siihen, mitä itsenäisyys meille merkittee, ja mitä uhrauksia sen etheen on tehty. Meän sukupolvi on seurannu lähes reaaliajassa, mitä Ukrainassa tapahtuu. Me istuthaan sohvala, ja katothaan mitä tapahtuu, kun itsenäiseen maahan hyökäthään. Eilen arkussa ja hetken sen vierellä oli koolla kolme miestä, joille nuo sodan kauheudet on ollu täyttä totta. Nämä kolme uhrasivat nuoruutensa, jotta me saahaan ellää täälä vaphaina, itsenäisessä Suomessa.  

"Laineissa Laatokan mahti kahlita kenkään ei voi. 

Veljet sen rantoja vahti. Konsa on koittava koi? 

Ylväänä Karjalan heimo tuskansa kantanut on. 

Maaäiti suojaansa sulkee, vartija poissa jo on."

Muistethaan. Ei unoheta. Muistethaan. Olhaan kiitollisia. Ei pidetä itsestäänselvyytenä. Muistethaan. Ei unoheta. 

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. 

Muistakaa, heille kallis ol' maa. 

Kertokaa lastenlapsille lauluin. 

Himmetä ei muistot koskaan saa."

Siunaustilasuuessa minun kaulassa roikku 

Suomen itsenäistymisvuoden  kymmenpennisestä tehty koru.