Mutta siis kaikista hienointa tuossa lauantain juoksussa oli se, että sain juostua sen tuomosessa kelissä. Lyyli-myrsky pisti parastansa: reitile kaatu puita, kaatu juoksijoita, lenteli laudanpätkiä, puhalsi hiekkaa ja kaikkea mahollista. Nallikarissa oikeasti pelkäsin, että vaatheet lähtee päältä tuulen voimasta! Ja sopivasti ko tuuli sivusta, ylhäälä oleva jalka heilahti maassa olevan taakse, ja siinäpä sitä olthiin sekasin omien koipien kans. Välilä sato rakheita niin, että olin ihan varma, että kroppa on mustelmilla. Siinä kelissä oli kuulkaa juoksutrikoot ja kevyet juoksutakit hepposta kamaa! Kunnon goretexit ois ollu oikeansuuntanen varustus.
 |
| 4 minuuttia ennen starttia |
Ehkä jotaki maagista talvisodan henkeä siinä kelissä ja sen luomassa tunnelmassa kuitenki oli, ko huomasin pystyväni juoksehmaan nopeampaa ko mitä olin treenien perusteela arvioinu. Tai sitten olin vain aliarvioinu itteni rajusti. Helpoksi en juoksua voi kuvvailla, mutta jo eka puolikas ylitti (tai siis tavahlaan alitti...) odotukset. "Run, Forrest, run!"
Kolmenkympin rajapyykin ohitin heittämällä ko sain vajaaksi kilometeriksi seuraa kavereistani Heikistä, Ilposta ja kolmannesta herrasmiehestä. Niille sai purkaa senhetkiset EPÄTOIVON tuntheet ihan kaunistelematta, ja matka jatku hetken vähän keveämmin. Vähän kyllä harmittaa, ko ei siinä ehitty paremmin kuulumisia vaihella, ko keskitythiin keskustelheen enimmäkseen MINUN suorituksesta ja kuinka MULLA tuntu pahalta. Hirveän itsekeskeistä. Myönnän. Mutta ei siinä kuulkaa litimärkänä räkä poskela kolmenkympin kohala maratonila paljon toisten kuulumiset kiinnosta!!
No, sitte se tuli. 33 kilometrin kohala. Totaalisippaus. Ei kiinnosta! Tämä on oikeasti ihan täyttä p***aa!! Ei kertakaikkihaan huvittanu ennää juosta askeltakhaan. Ei yhtään. Eessä oli vielä piiiiiitkä suora, eikä kerrassaan mithään katottavaa ympärillä. Ei juoksijoita näkyvissä eessä eikä takana. Olin ihan yksin. Yksin oman pääni kanssa. Aaaarrrghh! Jalat oli ihan tohjona, etureidet kylmyyestä lähes tunnottomat, energiat lopussa, mieli maassa ja ennen kaikkea ihan järkyttävä nälkä! Mutta keskeyttäminen ei ollu vaihtoehto. Siis ei muutako pari kävelyaskelta alle, särkylääke ja energiageeli huihviin, ja jalkaa toisen etheen. Äähneen murisin ja noiduin ja juoksin.
Ja yhtäkkiä taihvaasta tipahti juoksuseuraa ( = joukko muita juoksijoita sai minut kiini ko minun vauhti oli sen verran hidastunu). Yhtäkkiä sen myrskysän tunnelin päässä näky valo. Yhtäkkiä juoksin täydessä euforiassa samassa seurassa naisen kanssa, jolle tuo maraton oli jo KUUDESSADAS! Voittako käsittää? 600 maratonia!!! Siis sen lisäksi hän on juossu puolikhaita maratoneja, sekä ultramatkoja yms. Hän kerto, että ei ole kuitenkhaan koskaan juossu maratonia tuomosessa kelissä.
Viimiset pari kilsaa taitoin rovaniemeläisen juoksijaystäväni Lillin kanssa, jonka kanssa tsempathiin toisiamme. Viimisen puoli kilsaa juoksin yksin. Itkin ja juoksin! Tajusin että alitan viis tuntia, ja tajusin että alitan viis tuntia siinä hirveässä kelissä. Hymy oli kohmeesta huolimatta (tai ehkä just siitä johtuen) korvissa ko ylitin maaliviivan. Olin niin (onnesta) sekasin, että halasin niitä molempia toimitsijoita, jotka tuli minua maalissa vastaan mitalin ja palautusjuoman kans.
Yks huono puoli minun hurjassa aikaparannuksessa oli. Rakas aviomieheni ei nimittäin koskaan ehtiny maahliin minua vastaan, ja näin ollen minun maalisuoran juoksut ja tuuletukset jäi ikuistamatta. Mutta ei se minun iloa hälventäny! Kuvat ja fiilikset on mielessä ja sydämessä!
No, ymmärrän toki, ettei minun maratonsuorituksela mithään sen suurempaa merkitystä tässä maailmankaikkeudessa ole, mutta onko se joltaki pois, että olen tästä yks, kaks, kolme tai neljä päivää onnellinen? Tai jos olen tästä vaikka viikon, kaks tai kolme onnellinen? Enkö mie ole tällä Terwamaratonila tavahlaan symbolisesti todistanu mm. että: a) kova ja pitkäjäntheinen työ kannattaa, b) kaikesta selviää, c) keli ei ole ongelma, d) muusikkogeeneiläki voi urheilla (omhaan tahtiin)?
