Ja syy on yksinkertanen: ihan rehellisesti olin juossu kevhään aikana liian vähän. Kyllä maratonia varten täytyy juosta, hyvä ihminen! Erityisesti olen skippaillu (usein olosuhteitten pakosta) pitkiä lenkkejä, ja ne on just niitä kaikista tärkeimpiä. Myöski vauhtikestävyyslenkkejä olis saanu olla enemmän. Lenkkeilykertoja on tullu kyllä ihan kiitettävästi, mutta liian lyhhyitä ja/tai tehottomia.
Mutta oli paljon missä onnistuinki! Oulussa oli helle, joten tärkeässä roolissa oli nestetankkaus, ja se meni mulla ihan naphiin. Niinkö tankkaus ylipäänsäkki. Ei ollu poka energiavajetta matkan aikana! Geelejäkhään ei menny läheskään kaikkia mitä oli matkassa. (Kiitos vain ystävälleni Heinile, joka sai tungettua ne geelit tuohon geelivyöhön näppärillä pikku kätösillä, ko minun omat käet tärräsi jännityksestä, enkä saanu niitä mitenkhään nuihin pikkuruissiin lenkkeihin!)
Harmillista tässä maratonissa oli se, että juoksin koko matkan yksin. Ei ollu oikein missään vaiheessa kethään juttukaveria, ja sittehän sitä tuli varsinki lopussa mietittyä vain niitä jomottavia jalkoja siinä juostessa. Pariksi viimiseksi kilometriksi sain vauhtia, ko ystävä bongasi minut juuri oikealla hetkelä, ja huusi perhään kannustushuuon. Uskomatonta, mitä semmonen "Hyvä Annukka!" -huuto, saapii aikhaan!! Ja sitte viimisillä metreilä pyörälä vieressä kiritti rovaniemeläinen lenkkikaveri, ja se apu tuli todellaki siinä vaiheessa tarpheesseen.
Maaliviivan ylitys oli taas aivan uskomaton kokemus, ja vähän siinä tuli tietenki niitä ilon kyynehleitä. Mutta. Tunnelma lässähti aika nopsaan, ko tajusin, ettei sielä ennnää juuri kethään ollu paikala. Tavarasäilytyksessäki oli ennää viis väsynyttä laukkua. Tapahtumaa oli alettu purkaa jo parikymmentä minuuttia ennen minun maahliin tuloa. Oli vähän tylsää. Mutta oli siinä se hyvä puoli, että banaania oli maalialueen huoltopisteelä niin paljon jäljelä, että antoivat niitä mulle sylillisen matkaan. Mie ja banaanit poistuthiin paikalta lopulta suht onnellisina.
Ja pelkkää onneahan se oli koko ilta, ko sai mässyttää hyvälä omalatunnola ihan kaikkea ystävän hyvässä seurassa. Oli sushia, Arnoldsin donitsia, jäätelöbaari Minettin jäätelöä, kaupan jäätelöä... Ja koko viikonlopun kruunasi (aivan järjettömän) mahtava sunnuntaibrunssi Cafe Roosterissa ystävien kans.
Kaiken tämän ennakko- ja jälkitankkauksen ansiosta päätin siis nyt olla arkiherkkulakossa jonku aikaa. Huomaan, että nyt täytyy oman hyvinvoinnin takia vähentää sokeria. Taas. Blääh. Kyllä viilentäis näilä heltheilä Aino-jätski eri kivasti... Mutta veethään nyt sitte tuota vesimelonia!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti