Muutoksia

Nyt on kuulkaa jo useammala ultraäänitutkimuksela todettu, että minun maha on kasvanu kevhään aikana ihan muusta syystä ko jäätelön ja pullan syömisestä. Kyllä, ystäväiseni. Jos Luoja suo, meän perheessä on syksylä yksi lissää! Jee! Mahtavaa! Hän on todella tervetullu ja me olema aivan mahottoman onnellisia tästä!

Tähän mennessä tämän raskauen aikana on tapahtunu jo monta ihmeellistä asiaa, mutta yks oudoimmista jutuista oli se, ko herkut ei maistunu parhiin kuukautheen ollenkhaan! Tuntu, että oma identiteetti oli hetken aikaa aivan hukassa, ko oli niin paha olo, että kesken parhaimman laskiaispullavertailukauen piti todeta, että "mie en kertakaikkihaan saata ees kuvitella syöväni ennää yhtään laskiaispullaa!" Kaikki makea ällötti. Hyi.

Tai no, sitte se alko onneksi lientyhmään hiljahleen, ja ällötys muuttu vain semmoseksi tilaksi, että ei vain haluttanu makeaa. Kyllä mie kuulkaa mietin, että on se luonto nerokas! Aatelkaa, että sitä pientä elämänalkua tuolalaila suojelthiin, ettei se raukka saanu tärkeimmässä kehitysvaiheessa heti hirveää sokerimyrkytystä! Mistä sen tietää mitkä seuraukset sillä ois just tälle yksilölle ollu? Varhmaan aika vakavat, ko tuomonen täysstoppi kantajalle langetethiin herkkujen suhteen. 

Toinen hyvä puoli siinä parin kuukauen herkuttomuuessa on ollu se, että painoa ei ole - vastoin omia ennakko-ootuksiani - tullu ollenkhaan liikaa. Mutta mutta... Nytpä on taas jo useamman viikon herkut maistunu.. Aijjaij! Uutuusjäätelöitä on uponnu jo monenlaisia, ja vanhojen suosikkienki makuja on täytyny vähän kertailla ja virkistää muistia. Että kaukana ei olla normitilasta tämän herkkuhimon suhteen! Just mietin, että jospa tässä nyt lakkoilis jonku aikaa, ettei neuvolatäti ala läksythään painonnoususta ja muusta!

No sitte vielä tuosta mahasta... Olen kyllä ymmärtäny, että raskaana olevalla naisela ylheensä maha kasvaa, mutta on se vain kyllä jännää, ko se sitte omale kohale sattuu. Olin jotenki yllättyny ko yhtäkkiä yhen työpäivän päätheeksi takki ei mennykhään ko väkivalloin kiini, ja piti sitte lenkkeillä töistä kotia semmosessa vakuumissa. (Toissaalta se tuki mukavasti mahhaa ja selkää. Oli niinkö ryhdikäs olo!) Ikävästi housujen resoriki paino. Ja tietenkhään se takkikhaan ei aivan ollu sen näkönen, että ois niinkö tarkotettu minun pääle ko taskut tursotti ko ne ei mahtunu kiini, ja muutenki oli niinkö kunkaki pinkeä.

En ollu jotenki aatellu, että ulkoiluvaatheet mennee niin nopsaan pieneksi. Mutta eihän ne goretexit jousta! Ja voin kertoa, että piti varsinainen ristiretki tehä netissä ennekö löyty äitiysulkoiluhousut! (Tai siis lopulta pikkusisko löysi ne, ko mie olin jo heittäny konheen seihnään ja lopettanu etsinnät.) Ihan käsittämätöntä, että tässä maailmassa, missä tuntuu, että saa kaikkea mitä vain uskaltaa toivoa, niin raskaana olevalle ei ulkoiluhousuja! (Siinäpä jollekki liikeidea!) Onhan niitä vaikka mitä olo- ja jumppahousuja, mutta entäs ko mie haluan lähteä satheesseen tai myrskyyn lenkile?  Niin, mitäs sitte? Saeviitassa ja kahluusaaphaissa vissiin häätys lähteä.

No, en mie oikeasti valita! Just on alkamassa raskausviikko 24, ja olo on vallan mainio! Muutoksia on ollu monenlaisia, mutta suurin lienee vielä eessä. Sitä ootellessa voihaan nauttia elämästä, syä tuohreita mansikoita ja jua (alkoholitonta) kuoharia! Elämä on nyt!

Valikoivaa aikuistumista

Tiättäkö ko ihmisellä kehittyy tai muuttuu iän ja kokemuksen myötä makuaisti? Siis ko niinkö oppii syöhmään iän myötä erilaisia ruokia ja juohmaan erilaisia juomia? Jo joskus yläasteikäsenä muistan sanohneeni, että "sitte mie olen aikunen ko opin syöhmään oliiveja". Sillä mittarilla aikuistuminen tapahtu tuossa joskus 2005-2006. Muita aikustumisseen liittyviä artikkeleita mulla on ollu parsa, sushi, juustot ja kuohuviini (jotka siis kaikki maistuu erittäin hyvin nykysten mulle). Korianterin ja sellerin olen poistanu nuista aikusuuen vaatimuksista. Ne ei maistu vaikka kuinka opettelen. Ja nyt en ennää halua opetella. Elämä on liian lyhyt!

Mutta siis todellaki, makuaisti on vuosien varrela aikuistunu. (Tai siis kehittyny. Tai muuttunu.) Viini on ruoan ohela esimerkki muuttuhneesta makuaistista. Olen punaviinin ystävä, ja maku sen suhteen on muuttunu tosi rajusti! Ne punaviinit joila vuosia sitte alottelin tätä oman elämäni viiniasiantuntijuutta maistuu ihan marjamehuile nykysten, ja jätän viinilasin mieluummin juomatta ko juon huonoa viiniä. Tai siis semmosta viiniä, joka ei maistu minun mielestä hyväle. 

Viimisten parin vuen aikana olen keskittyny myös erilaisten kahvien maistehluun. Lukioaikana vielä oli ihan sama mitä tummanruskean väristä kuravettä joi, mutta hiljahleen senki suhteen olen muuttunu krantummaksi. Mutta en silti hifistelijäksi! Huomasin olevani ihan liekeissä Helsingin kahvifestareila pari viikkoa sitte, missä sai maistella yllin kyllin erilaisia ja eri tavoin valmistettuja pienpaahtimoitten kahveja. (Sielä jos missä tuli todistetuksi, että olen todellaki vielä erittäin kaukana kahvihifistelijästä! Huh huh! Se oli hardcorea!) Rakas aviomieheni on kans kahvin ystävä, mutta on myöntäny, että hänheen ei kannata tuhlata niitä hintavampia pienpaahtimoitten kahveja joita mie ostelen, vaan hän juo mielehlään ihan perus Presidenttiä. (Kuvaavaa on, että hänen mielestä sielä kahvifestareila yks parhaista makuelämyksistä oli Lottien ständilä tarjoiltu korvike...) Meilä siis keitehlään joka aamu kahet kahvit. Minun ja hänen. Ja se on ihan ok! Toki juon niitä ns. normikahvejaki, mutta jos ja kun saan päättää, niin...

Tajusin just nyt viikonloppuna, että on kuitenki yks alue, jossa minun makuaisti ei ole aikuistunu: jälkiruoat. Tilathiin Luulajassa ystävien kans yhessä ravintolassa jumalaisen herrrrkullisen ruoan pääle jälkiruoka, jonka nimi oli "Choklad" ja kuvaus meni näin: "Mörk chokladcrème med bakad mjölkchoklad, brownie, passionsfruktssorbet, tapioka och maräng". No kyllä, jo tilatessa siis tiesin, että jälkkärissä tullee olehmaan mm. sorbettia, joka on minun mielestä suklaajälkkärissä suuri vääryys, mutta ajattelin, että siinä ois kuitenki se suklaa pääosassa jo nimensäkki perusteela. Mutta kattokaa miten kävi: 

Tuo valkonen koko jälkiruokaa hallitseva mölliskä on sitä passionhedelmäsorbettia. Ja kirpeää semmosta! ÄÄÄH! Ja nuita pikkuriikkisiä browniespaloja oli kolme. Siis KOLME!!! Mitä pihistelyä! Ja mikä tuo tapiokaki tuossa on olevihnaan? Yh! Eikä tuota sorbettia voinu ees sysätä sivhuun ko se oli niin löllöä, että se levis koko jälkkärin pääle. Huijja ko nousee vieläki verenpaine! 

Varhmaan suurin osa aikusista ihmisistä tykkäis tästä jälkiruoasta, (kuten myös ystäväni Melina teki) mutta mie olen edehleen tasan sammaa mieltä ko olen ollu lapsesta asti: suklaiset ja kermaset jälkkärit on parhaita, eikä niihin sotketa mithään hedelmiä tai marjoja, ja niitten pittää olla tarpheeksi isoja. Suklaajälkkäreihin on turha yrittää ettiä mithään erikoisia ja uuenlaisia makuyhistelmiä. Suklaata voi maustaa suklaala, kermala, kinuskilla ja vaniljajäätelöllä. Aivan korkeinthaan tuohreita mansikoita tai isoja mustikoita siihen pääle niin, että ne saa helposti syötyä siitä erikseen pois. 

Niin että aikustumista jäkkäreitten - saatikka muitten makkeitten herkkujen suhteen - ei ole minun kohala tapahtunu. Miksiköhän? En kyllä yhtään ossaa spekuloijja vastausta. Ehkä se on tuola jossaki DNA:ssa se jälkkärimaku. Kuten myös se, että SORBETIT ON PE****STÄ, ENKÄ VARMANA IKINÄ ALA TYKKÄÄHMÄÄN NIISTÄ!