Mutta siis todellaki, makuaisti on vuosien varrela aikuistunu. (Tai siis kehittyny. Tai muuttunu.) Viini on ruoan ohela esimerkki muuttuhneesta makuaistista. Olen punaviinin ystävä, ja maku sen suhteen on muuttunu tosi rajusti! Ne punaviinit joila vuosia sitte alottelin tätä oman elämäni viiniasiantuntijuutta maistuu ihan marjamehuile nykysten, ja jätän viinilasin mieluummin juomatta ko juon huonoa viiniä. Tai siis semmosta viiniä, joka ei maistu minun mielestä hyväle.
Viimisten parin vuen aikana olen keskittyny myös erilaisten kahvien maistehluun. Lukioaikana vielä oli ihan sama mitä tummanruskean väristä kuravettä joi, mutta hiljahleen senki suhteen olen muuttunu krantummaksi. Mutta en silti hifistelijäksi! Huomasin olevani ihan liekeissä Helsingin kahvifestareila pari viikkoa sitte, missä sai maistella yllin kyllin erilaisia ja eri tavoin valmistettuja pienpaahtimoitten kahveja. (Sielä jos missä tuli todistetuksi, että olen todellaki vielä erittäin kaukana kahvihifistelijästä! Huh huh! Se oli hardcorea!) Rakas aviomieheni on kans kahvin ystävä, mutta on myöntäny, että hänheen ei kannata tuhlata niitä hintavampia pienpaahtimoitten kahveja joita mie ostelen, vaan hän juo mielehlään ihan perus Presidenttiä. (Kuvaavaa on, että hänen mielestä sielä kahvifestareila yks parhaista makuelämyksistä oli Lottien ständilä tarjoiltu korvike...) Meilä siis keitehlään joka aamu kahet kahvit. Minun ja hänen. Ja se on ihan ok! Toki juon niitä ns. normikahvejaki, mutta jos ja kun saan päättää, niin...
Tajusin just nyt viikonloppuna, että on kuitenki yks alue, jossa minun makuaisti ei ole aikuistunu: jälkiruoat. Tilathiin Luulajassa ystävien kans yhessä ravintolassa jumalaisen herrrrkullisen ruoan pääle jälkiruoka, jonka nimi oli "Choklad" ja kuvaus meni näin: "Mörk chokladcrème med bakad mjölkchoklad, brownie, passionsfruktssorbet, tapioka och maräng". No kyllä, jo tilatessa siis tiesin, että jälkkärissä tullee olehmaan mm. sorbettia, joka on minun mielestä suklaajälkkärissä suuri vääryys, mutta ajattelin, että siinä ois kuitenki se suklaa pääosassa jo nimensäkki perusteela. Mutta kattokaa miten kävi:
Tuo valkonen koko jälkiruokaa hallitseva mölliskä on sitä passionhedelmäsorbettia. Ja kirpeää semmosta! ÄÄÄH! Ja nuita pikkuriikkisiä browniespaloja oli kolme. Siis KOLME!!! Mitä pihistelyä! Ja mikä tuo tapiokaki tuossa on olevihnaan? Yh! Eikä tuota sorbettia voinu ees sysätä sivhuun ko se oli niin löllöä, että se levis koko jälkkärin pääle. Huijja ko nousee vieläki verenpaine!
Varhmaan suurin osa aikusista ihmisistä tykkäis tästä jälkiruoasta, (kuten myös ystäväni Melina teki) mutta mie olen edehleen tasan sammaa mieltä ko olen ollu lapsesta asti: suklaiset ja kermaset jälkkärit on parhaita, eikä niihin sotketa mithään hedelmiä tai marjoja, ja niitten pittää olla tarpheeksi isoja. Suklaajälkkäreihin on turha yrittää ettiä mithään erikoisia ja uuenlaisia makuyhistelmiä. Suklaata voi maustaa suklaala, kermala, kinuskilla ja vaniljajäätelöllä. Aivan korkeinthaan tuohreita mansikoita tai isoja mustikoita siihen pääle niin, että ne saa helposti syötyä siitä erikseen pois.
Niin että aikustumista jäkkäreitten - saatikka muitten makkeitten herkkujen suhteen - ei ole minun kohala tapahtunu. Miksiköhän? En kyllä yhtään ossaa spekuloijja vastausta. Ehkä se on tuola jossaki DNA:ssa se jälkkärimaku. Kuten myös se, että SORBETIT ON PE****STÄ, ENKÄ VARMANA IKINÄ ALA TYKKÄÄHMÄÄN NIISTÄ!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti