Synttäritoihveita

Tänhään täytän 36 vuotta. Ei ole ikäkriisiä. Vaikka ehkä hetken viime vuona 35 täyttäessäni ahisti, ko tajusin, että muistan isin 35-vuotissynttärit aivan hyvin, ja kuinka meän (pikkusiskoni Emilian, ystävämme Sinin ja minun) bändi "Kolme lihavaa naista" esitti sielä hittibiisin "Onks Eero kotona?", ja kuinka äiti ja isi tuntu silloin niin vanhoilta. Tai no ei vanhoilta, mutta tosi aikusilta.

No mutta. Synttäripäivänä on ollu aina tapana toivoa jotaki ko puhallethaan kakusta kynttilät. Jo vuosien ajan minun kakku on tosin ollu Aino- tai Ben&Jerry's-paketti, ja toihveet on lähetetty yläilmoihin ilman synttärikynttilöitä. Ja aivan hyvin tuloksin! Yhtä kaikki, toihveita on aina ollu, eikä niitä veikkosten ole tullu painettua miehleen, mutta kyllä ne on tainnu olla järkehään jotaki isompia juttuja. Tai no, aina senhetkisseen ikhään nähen sopivan isoja. Muistan joskus toivohneeni, että synttäriviehraat ei söis paljoa tarjola olevia herkkuja, että mulle jäis enemmän. Olikhaan se sama vuosi, jolloin söin synttäreitä edeltävänä yönä sallaa koko kakun kuorrutuksen, ja aamula piti sitte tehä uus? Se kuorrute oli sammaa mähmää ko mokkapalojen päälä, joten ymmärtäähän sen!

Muistan erityisen hyvin synttärini vuona 1989, jolloin isi ei ollu kotona, ko se oli Helsingissä veljensä Lassen kans isossa leikkauksessa, jossa isin toinen munuainen siirrethiin Lassele. Itte leikkaus oli ollu muutamaa päivää aikasemmin, mutta ei sitä tietenkhään aivan seuraavana päivänä päästetä tuomosen operaation jälkheen lentähmään kotia, joten sielä olivat toipumassa. Muistan silloin toivohneeni, että kaikki menis hyvin ja että molemmat toipuis suunnitelmien mukasesti. Tai se ei ollu toive, joka ois rajottunu vain siihen kynttilän puhaltamisen hetkele, vaan se toive leimasi luonnollisesti koko sitä loppuvuotta. Enkä tietenkhään ollu ainoa, vaan koko suku ja lähipiiri lähetteli yötä päivää rukkouksia ylöspäin, ja niinhän ne toihveet ja rukoukset kuulthiin, ja kaikki meni lopulta hienosti. Liekkö ollu minun synttäritoive osasyynä.

Ihminen ei ole koskaan tyytyväinen ja siksipä varmasti kelhään ei ole vaikeaa keksiä mitä toivos kun ne kynttilät siitä kakusta puhaltaa. Kun yks synttäritoive täyttyy, tilale tullee aina uusia. Aikuisiälä minun toihveet on edenny monessa kohtaa siinä aika perintheisessä järjestyksessä, ja lopulta tuli ne synttärit, jolloin eka kertaa varovaisesti toivoin, että me saatais joskus Tonin kanssa lapsi. Tänhään, jokunen jätskipurkki myöhemmin, voin onnellisena todeta, että sitä toivetta ei ennää tartte esittää. Hetken aikaa tuntu, että ne toihveet ois sitte tässä. Mitä muuta ossaisin ees toivoa?!? Taitaa kuitenki olla niin, että nyt ne toihveet vasta alkaaki, ja niitä synttärikakkukynttilöitä puhallelhaan entistä harthaammin. Kunpa niilä toihveila saisin ees vähän tasoteltua meän tyttären elämänpolkua!

Mutta koska on minun ensimmäinen syntymäpäivä äitinä, alotan tämmösistä aika maallisista toihveista: Ihan ensimmäiseksi toivosin, että erittäin nopealla aikataulula joku kehittäs semmosen pipon, joka pyssyy vauvala päässä, eikä mene silmile. Toiseksi toivon kehitettävän semmoset lapaset, jotka pyssyy vauvala käsissä. Kolmanneksi toivon, että kehitettäs semmosia sukkia, jotka pysyis vauvala jaloissa. Tulikhaan siinä jo liian monta asiaa näile synttäreile? Jos ei, niin heittäsin tähän vielä semmosen toihveen, että Elsi nukkus ens yönä yhen useamman tunnin pätkän. Ihan vaikka semmosen 4-5 tunnin pätkän. Mitäs sanot, synttärikynttilä?