Tajusin tämän ko menin Prismaan. Surman suuhun aivan ilman mithään mielen valmennusta. Sielä mie sitte pörräsin. Neuvottomana karkkihyllyjen ja jätskialthaitten luona. Henkisesti eksyhneenä ja fyysisesti uupuhneena rämmin kassale. Ilman herkun herkkua kärryssä. Melkein jo huokasin helpotuksesta, kunnes tajusin, että minun pittää päästä vielä niitten kassapatukoitten ohi. Käsi kävi jo Pätkiksellä, mutta jostaki syvältä minun sisältä tuli se voima, jolla sain veettyä tärisevät sormeni pois sen jumalaisen pahuuen luota. Kassaneiti ei sattunu olheen lännen noppein, ja jokanen sekunti oli täyttä tuskaa. Siinä menthiin aivan minun sietokyvyn rajoila. Jos sillä eelä menevällä ois sattunu olheen joku punnitsematon omenapussi ostoksissansa, niin se ois ollu siinä. Mie olisin hävinny sen sodan. Mutta onneksi kaikki oli kiltisti punnittu, ja tilanne päätty yks-nolla. Mie 1, herkut 0.
Mutta eihän tämä näin voi jatkua! Mie en ole varma selviänkö seuraavaa kauppareissua. Tässä on kaikki niin epävarmaa ja epäselvää! En tiä yhtään mitä saa syä ja mitä ei ja koska ehin liikkua ja miten liikun ja saako kylässä ottaa pullaa, entä jälkkäriä ravintolassa jos muutki ottaa, tai saako matkala herkutella, tai saako ystävän tukena lohtusyöpötellä tarvittaessa, jne. jne. Tässä on niin paljon avoimia kysymyksiä! Harkitten jopa jo sitä äärimmäistä ratkasua. Nimittäin uuen elämän alottamisen siirtämistä. Minua itteäki hirvittää ees ajatella sitä vaihtoehtoa, mutta tässä täytyy tunnustaa elämän realiteetit. Ei ihminen voi tämmösessä päämäärättömyyessä ellää! Välitilassa! Sopimuksettomassa tilassa!
Nämä asiat ratkeaa meän seuraavassa perhepalaverissa, joka pyrithään järjestähmään mahdollisimman pian. Siihen asti toimin... ööö... MITEN??? Herkkulaatikko huutaa! Vastaanko?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti