Meän tytöt

Huijja. Meän tytöt! Kohta viiskuinen Ulla on alkanu rytinällä maistella kiinteitä ruokia. Testattu on bataattia, porkkanaa, perunaa ja mangoa. Ostima jo oman TrippTrapp-syöttötuolin hälle ko eihän siihen ennää kauaa mene että hänki nauttii aterioita ihan pöyän ääressä niinkö ihmiset ainaski. Elsi taas harjottellee istuhmaan omassa tripptrappissansa isojen tyttöjen tyyhliin ilman babysettiä, eli sitä varsinaista syöttötuoliossaa. Iso tyttö hän on jo muutenki ko kovasti tekkee puhetta. Me emmä sitä haltijakieltä ihan täysin vielä ymmärrä, mutta pikkuhiljaa sielä on enemmän ja enemmän tunnistettavia osioita. Ulla nukkuu pääsääntösesti tosi hyviä yöunia. Näin myös isosiskonsa, joka nukkuu omassa ikealaisessa sängyssä omassa huohneessansa. Toki melkein joka yö tepsuttellee meän keskele, mutta silloin tällöin aina heräthään aamula (ehkä jopa vähän pettyhneinä) ja huomathaan että neiti on posotellu koko yön omassa sängyssä.

Elsi on aivan mieletön isosisko jo nyt! Hän pittää Ullale seuraa ja hoitaa ja silittää ja sumpittellee, ja jopa syöttää välilä tuttipullosta. Toki siinä täytyy olla vähän kattomassa perhään, koska muuten pikkusiskon kiinteitten maistelutahti saattas olla vähän toivottua vauhikhaampaa. Ja ruokien koostumus aavistuksen liian karkeaa tuomoselle hamphaattomalle. Ulla kattoo ihaillen Elsiä ja silmät loistaa ko saa seurata tämän touhuja. 

Mie olen hokenu jo vuositolkula että minun täytyy oppia elähmään hetkessä. Oppia nauttihmaan juuri tästä hetkestä, eikä aina miettiä "sitte kun". Mie en ole oikein innostunu niistä "syö rusina tietoisesti"-harjotuksista, mutta jotenki ihmeen kaupala olen saanu rauhotettua mieltäni olehmaan enemmän läsnä tässä ja nyt. Huomaan kuitenki, että tämä minun "sitten kun"-ajattelu on viime aikoina vallannu mieltä ihan liikaa taas. Erityisesti tämä liittyy kahteen asihaan: Ullan kehitykseeen ja minun kilojen tiputtamisseen. 

Jotenki ärsyttää, että saan itteni kiini aika useasti ajattelemasta kuinka kaikki on helpompaa sitte ko Ulla syö kunnola kiinteitä, sitte ko se istuu ihan kunnola, sitte ko en imetä, sitte ko se ryömii, sitte ko... Mikä ihmeen kiire mulla on? Ei mikhään! Omien kilojen suhteen on tottakai kiire, mutta tähän ikhään mennessä on tullu todistettua yhen kymmenen kertaa että oikotietä onneen ei ole. Ihan joka päivä en ole päässy lenkile syystä tai toisesta, ja se on saattanu tympästä, mutta yritän senki suhteen rauhottua, koska arjessa on kaikkea muuta kivvaa! Eilenki oli ihan parasta käyä koko perheelä yhelä laavula ulkoilemassa ja paistamassa makkaraa iltasella. Fyysinen kunto ei sillä reissula kohentunu, mutta henkinen sitäki enemmän. Täytyy osata arvostaa sitä! Jos oisin illala käyny lenkilä, tuo yhteinen laavureissu ois jääny tekemättä. Elämä on valintoja. 

No, aina se ei siltä tunnu. Aina ei ihan pysty valitheen menneekö lasten kans hermot vai ei, mutta pikkuhiljaa, pikkuhiljaa. Pohjatunne kaikesta tästä just nyt on kuitenki niin ällöttävän siirappisen onnellinen, että pakkohan sitä on välilä tasottaa pienilä hermoromahuksila. Monta kertaa päivässä tuntuu että pakahun ja tukehun ja halkean tästä järkyttävästä rakhauen määrästä. Se on aika pelottavaaki. Meän tytöt. Huijja. Sydämessä läikkyy!