Viivan alla nyt

Mikä valtavien tuntheitten vuosi! Huh huh. Vuojen eka puolisko oli suuria suruja, ahistusta ja iloa. Kaikkea sekasin ja yhtäaikaa. Vuojen 2019 ensimmäisiä kuukausia leimasi fyysisesti todella työläs loppuraskaus, rakhaan sukulaisen yhtäkkinen poismeno, läheisten terveyshuolet ja rakhaitten ystävien kohtuuttoman raskaat elämäntilantheet. Sitten huhtikuussa tuli suuri onni kun meän Ulla synty. Mutta en ees kolmea viikkoa ehtiny sitä iloa täysilä ellää, ko yllättäen menetin mulle niin äärettömän rakhaan mummoni. Minun sylissä makkaava pieni Ulla osotti kirkhaammin ko mikhään, kuinka elämä kiljuen ja vauhila jatkuu, ja samala kuitenki tuntu että kaikki pysähty.

Vuojen jälkimmäinen puolisko on ollu armollisempi, vaikkaki eritysesti minun toisen mummon muistisairauden paheneminen on ollu raskas asia. Tuntuu että semmoset isot tuntheet, elämän ja kuoleman kysymykset, hyppii tuossa nokan alla jatkuvasti. Nauru ja itku on mulla aina ollu herkässä, mutta ne tullee nykysten jotenki syvemmältä. Kaipa se on tämä ikä. Ja nuo lapset. Vaiko kuolemanpelko? Oman kuoleman pelko, ja pelko siitä, että joku läheinen kuolee. Huijja mitä settiä näin joulupäivän blogikirjotuksessa! 

Yks päivä tässä joulun alla leivoin pullia ja siinä meinas tulla orastava joulunaluskärty ko yks pellillinen kärähti. Puhaltelin siinä hetken ja selasin Facebookia. Silhmään sattu syöpää sairastavan ikätoverini päivitys, jonka luin itkien. Kiitos sulle siitä, jos luet tätä! Se kirjotus laitto taas asioita tärkeysjärjestykseen. Aivan järkyttävän yks hailea joilekki palahneile pullile! Hetken taas ymmärsin, mikä elämässä ei ainaskaan ole tärkeää. Hetken olin taas tuskallisen tietonen siitä, että minä hetkenä hyvänsä minun perheeseen saattaa kutsumattomana viehraana tulla sairaus tai kuolema. 

Mikä sitte on tärkeää? Vastaappa siihen! No, esimerkiksi läheiset. Mie olen onnekas kun mulla on elämässä niin paljon oikeasti läheisiä ihmisiä. Perhe, sukulaiset ja ystävät. Joskus koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten ehi olla kaikkien kanssa tekemisissä niin paljon ko haluaisin. Tilanne on edehleen täysin sama, paitsi että en koe ennää huonoa omaatuntoa. Läheisten kanssa voi aina jatkaa siitä mihin jääthiin ilman että tarvii selitellä miksei ole ehtiny olla yhteyksissä. Olen superonnekas kun tiän, että mulla on pitkä lista ihmisiä joile voin soittaa hädän hetkelä vaikka keskelä yötä sekuntiakhaan miettimättä voinko soittaa. 

Joskus kyseenalaistin sen, että onko se nyt muka jotaki ystävyyttä, että ootethaan vain sitä "hädän hetkeä", vaikeaa elämäntilannetta, jolloin tempastaan ystävyyen ässä hihasta. En kyseenalaista ennää. Elämässä on kaikenlaisia vaiheita. Joku vaihe on semmonen, joka on otollinen ystävyyen syntymiselle. Sen jälkheen tullee muita vaiheita. Semmosia, jolloin täytyy keskittyä enemmän muuhun, ja sitte taas niitä, jolloin sitä aikaisemmassa vaiheessa syntynyttä ystävyyttä tarvithaan. Olkhoon se sitte hätätilanne, tai vain tarve saaha ystävä mukhaan hauskanpithoon, tai jotaki siltä väliltä. 

No, tokihan suhteita läheisiin ihmissiin täytyy myös hoitaa. Ees joskus. Ei kannata pittää yhtään mithään itsestäänselvyytenä tässä elämässä. Mutta on syytä myös armahtaa itteä. Kaikkien tärkeitten ihmisten kanssa ei ehi viettää aikaa eikä olla yhteyksissä. Ja joskus oman hyvinvoinnin alttarille on uhrattava myös ihmissuhteita. 

En ole varma onko tämä kirjotus synkkä vai ei. Toivottavasti lopulta ei. Mielestäni olen kaikkea muuta ko synkkä ihminen! Tämä kulunu vuosi vain on ollu niin... hmm... hyökkäävä. Hyvässä ja pahassa. 

Mutta sitähän tämä on. Elämä. Viivan alle tältä vuelta on kuitenki jääny vähinthäänki ihmisenä kasvamista. Ja se on jotaki se! Sanosin ittele tulevan vuen ohjeeksi, että elämä on niinkö pipareitten leipominen: kannattaa keskittyä ja kannattaa tehä pipareista just semmosia ko itte haluaa!

Kotona!

Olipas vain jotenki yllättävän paljon reissuja tässä syksyn aikana! On aivan mahtavaa käyä, mutta kyllä on mahtavaa aina tulla kotia. Jotenki lasten kanssa se kotiatulon ihanuus on 100 kertaa ihanampaa ko ennen! Kuten jo aikaisemminki olen todennu, meilä on siinä mielessä ollu hyvä tuuri (tähän asti) että tytöt on suht vaivattomia matkakumppaneita, mutta kyllä se on välilä melko hikistä hommaa. Vaikka kuinka asenne ratkasee!!

Me olema nyt siis taas päättämällä päättäny, että nautithaan tästä kotijalassa olemisesta. Aivan parhaita päiviä on esim. ne viikonloppupäivät ko on aikaa vain olla perheen kesken. Rauhassa ulkoilla. Rauhassa köllötellä. Rauhassa saunoa. Rauhassa käyä kauppareissut. Rauhassa poiketa kauppareissula ravintohlaan syöhmään jos siltä tuntuu. Tai no, aika kaukana on rauha, mutta ehkä se kiihreettömyys on se juttu. Se, ettei tartte jatkuvasti sykkiä johonki. Eikä tartte pakata tavaraoita ees takasi. KOTONA ON MAHTAVAA! Tämä on ollu kyllä kasvun paikka mullekki. Olen päässy siitä hullusta ajatuksesta, että viikonloppu kotona on menetetty viikonloppu. Tässä elämäntilantheessa se ei todellakhaan ole niin. Mutta siis hyvä tasapaino reissujen ja kotona olemisen välile täytyy löytää. Huomaan ittessäni sen, että välilä on hyvä käyä vähän virkistäytymässä kodin ulkopuolela, jotta sen kotona olemisen ihanuuen taas huomaan.

Ootan innola joulua, koska me päätethiin olla kotona tämä joulu. Joskus vuosia vuosia sitte olhaan oltu meilä aattoilta, mutta ylheensä olhaan ajeltu tie sonnala ympähriinsä. Kukhaan ei sitä ole vaatinu, mutta meistä on tuntunu, että kaikkien luona pittää käyä ja että kaikkialle meitä ootethaan. Nyt me aijjoma olla kotona. Ainaki aaton ja joulupäivän. Ja sehän on jo paljon se!

Me olema puhunu nyt paljon kotona siitä, minkälaisia (joulu)perintheitä me haluaisimma meän perheesseen, ja ehkä päällimmäisenä on ollu se, ettei kannatte hirttäytyä mihinkhään liian tiukkoihin tapoihin, koska siitä tullee helposti stressi. Pääasia, että olhaan lepposasti yhessä! Joululahjoista on puhuttu jo ennen lapsia, että niistä ei stressata kun ne ei ole pääasia. Kuten ajan henkheen (onneksi) soppii, on pyritty suosihmaan aihneettomia lahjoja ja elämyslahjoja, tai sitte on hankittu jotaki oikeasti tarpheellista. Toki on kiva, että joulupukki käy, ja että jotaki saa, mutta me emmä halua että tytöt oppii lahjaröykkiöihin tai siihen, että olis jotenki oikeus olla pettyny jos jouluaattona ei saakhaan jotaki mitä on toivonu. Itteä hävettää vieläki ihan hulluna ko teininä toivoima siskon kans kännykkää joululahjaksi, ja ko se lopulta saathiin, niin mie itkin ko hullu ko se ei ollu semmonen ko mie halusin. Hyi että miten kiittämätön lapsi!!! Ällöttää! 

No, toivoahan saa omista lapsista mitä vain, ja saa yrittää pittää periaatheista kiini, mutta aika näyttää miten meän käy! Ehkä sen kiitolliseksi kasvattamisen tulokset näkkyy vasta joskus teinivuosien jälkheen. Toivottavasti viimeistään silloin. Ihan hyvinhän tässä ittelekki kävi, vaikka joulupukki silloin kerran toiki väärän puhelimen. Lopulta sitä kuitenki ymmärsi, että joulussa tärkeintä on se tunnelma. Ja ruoka. Ei materia.

Ja tänä jouluna tärkeintä on se kotona oleminen. En malta oottaa! Minun päässä täydellinen joulupäivä (sitte muutaman vuen päästä) ois semmonen, että pelattas keittiönpöyän ääressä lautapelejä, syötäs suklaata, kuunneltas joulumusiikkia ja takkatulen räiskettä. Haasteeksi tässä muodostuu se, että puoliso ei tykkää lautapeleistä vaikka kuinka olen koittanu häntä kouluttaa. Mutta uskon ja luotan, että tytöistä kasvaa mulle pelikavereita! Puoliso voi keskittyä takkatulen kohentamisseen.