Viivan alla nyt

Mikä valtavien tuntheitten vuosi! Huh huh. Vuojen eka puolisko oli suuria suruja, ahistusta ja iloa. Kaikkea sekasin ja yhtäaikaa. Vuojen 2019 ensimmäisiä kuukausia leimasi fyysisesti todella työläs loppuraskaus, rakhaan sukulaisen yhtäkkinen poismeno, läheisten terveyshuolet ja rakhaitten ystävien kohtuuttoman raskaat elämäntilantheet. Sitten huhtikuussa tuli suuri onni kun meän Ulla synty. Mutta en ees kolmea viikkoa ehtiny sitä iloa täysilä ellää, ko yllättäen menetin mulle niin äärettömän rakhaan mummoni. Minun sylissä makkaava pieni Ulla osotti kirkhaammin ko mikhään, kuinka elämä kiljuen ja vauhila jatkuu, ja samala kuitenki tuntu että kaikki pysähty.

Vuojen jälkimmäinen puolisko on ollu armollisempi, vaikkaki eritysesti minun toisen mummon muistisairauden paheneminen on ollu raskas asia. Tuntuu että semmoset isot tuntheet, elämän ja kuoleman kysymykset, hyppii tuossa nokan alla jatkuvasti. Nauru ja itku on mulla aina ollu herkässä, mutta ne tullee nykysten jotenki syvemmältä. Kaipa se on tämä ikä. Ja nuo lapset. Vaiko kuolemanpelko? Oman kuoleman pelko, ja pelko siitä, että joku läheinen kuolee. Huijja mitä settiä näin joulupäivän blogikirjotuksessa! 

Yks päivä tässä joulun alla leivoin pullia ja siinä meinas tulla orastava joulunaluskärty ko yks pellillinen kärähti. Puhaltelin siinä hetken ja selasin Facebookia. Silhmään sattu syöpää sairastavan ikätoverini päivitys, jonka luin itkien. Kiitos sulle siitä, jos luet tätä! Se kirjotus laitto taas asioita tärkeysjärjestykseen. Aivan järkyttävän yks hailea joilekki palahneile pullile! Hetken taas ymmärsin, mikä elämässä ei ainaskaan ole tärkeää. Hetken olin taas tuskallisen tietonen siitä, että minä hetkenä hyvänsä minun perheeseen saattaa kutsumattomana viehraana tulla sairaus tai kuolema. 

Mikä sitte on tärkeää? Vastaappa siihen! No, esimerkiksi läheiset. Mie olen onnekas kun mulla on elämässä niin paljon oikeasti läheisiä ihmisiä. Perhe, sukulaiset ja ystävät. Joskus koin jatkuvaa huonoa omaatuntoa siitä, etten ehi olla kaikkien kanssa tekemisissä niin paljon ko haluaisin. Tilanne on edehleen täysin sama, paitsi että en koe ennää huonoa omaatuntoa. Läheisten kanssa voi aina jatkaa siitä mihin jääthiin ilman että tarvii selitellä miksei ole ehtiny olla yhteyksissä. Olen superonnekas kun tiän, että mulla on pitkä lista ihmisiä joile voin soittaa hädän hetkelä vaikka keskelä yötä sekuntiakhaan miettimättä voinko soittaa. 

Joskus kyseenalaistin sen, että onko se nyt muka jotaki ystävyyttä, että ootethaan vain sitä "hädän hetkeä", vaikeaa elämäntilannetta, jolloin tempastaan ystävyyen ässä hihasta. En kyseenalaista ennää. Elämässä on kaikenlaisia vaiheita. Joku vaihe on semmonen, joka on otollinen ystävyyen syntymiselle. Sen jälkheen tullee muita vaiheita. Semmosia, jolloin täytyy keskittyä enemmän muuhun, ja sitte taas niitä, jolloin sitä aikaisemmassa vaiheessa syntynyttä ystävyyttä tarvithaan. Olkhoon se sitte hätätilanne, tai vain tarve saaha ystävä mukhaan hauskanpithoon, tai jotaki siltä väliltä. 

No, tokihan suhteita läheisiin ihmissiin täytyy myös hoitaa. Ees joskus. Ei kannata pittää yhtään mithään itsestäänselvyytenä tässä elämässä. Mutta on syytä myös armahtaa itteä. Kaikkien tärkeitten ihmisten kanssa ei ehi viettää aikaa eikä olla yhteyksissä. Ja joskus oman hyvinvoinnin alttarille on uhrattava myös ihmissuhteita. 

En ole varma onko tämä kirjotus synkkä vai ei. Toivottavasti lopulta ei. Mielestäni olen kaikkea muuta ko synkkä ihminen! Tämä kulunu vuosi vain on ollu niin... hmm... hyökkäävä. Hyvässä ja pahassa. 

Mutta sitähän tämä on. Elämä. Viivan alle tältä vuelta on kuitenki jääny vähinthäänki ihmisenä kasvamista. Ja se on jotaki se! Sanosin ittele tulevan vuen ohjeeksi, että elämä on niinkö pipareitten leipominen: kannattaa keskittyä ja kannattaa tehä pipareista just semmosia ko itte haluaa!