torstai 10. joulukuuta 2020

Sukurasitheet

Iskät ja äiskät ja muut! Tässä on vuosien varrela kuullu opiskelijoilta monenlaista selvitystä siitä, miksi enkun - tai ylipäänsä kielten - opiskelu ei suju, ja ikävästi näissä selityksissä toistuu yks asia. Viimeksi tänhään. Nimittäin se, että "meän suvussa ei koskaan ole osattu kieliä", tai että "äiti ja isä on aina sanonu että meän perheessä on kaikila huono kielipää". (Yks tosi suosittu on myös että "mulla on aina ollu niin huonoja enkun opettajia" tai että "edellisen enkun open opetustyyli ei sopinu mulle". Mikä vaan vie vastuuta pois itteltä! Mutta ei nyt mennä näihin.) 

Kuinka vahingollista se on, että jo lapsesta asti alethaan syöttää jotaki tarinaa jostaki huonosta kielipäästä tai matikkapäästä tai musikaalittomuuesta ja ties mistä! Toivosin, että jokanen vanhempi kantas vastuunsa, ja olis edes rehellinen: Se on eri asia, että perheessä tai suvussa ei ole vaikkapa just kielet KIINNOSTANU, kuin se, että kieliä ei OSATA. On hurjaa uskotella, että vaikeuet esim. enkussa ois periytyviä, ja niitten voittamiseksi ei ois muka mithään tehtävissä. Tietenki on niin, että joilekki toiset asiat on helpompia ko toisile, ja on ihan paikahlaan joskus sanoa lapsele, että ei tartte olla hyvä kaikessa. Mutta yrittää voi silti jokanen, ja halutessaan kovala työlä kuka tahansa voi oppia ja tehä mitä tahansa! 

Mie itte otin joskus omassa hevarinuoruuessani vähän liian kirjaimellisesti sen, mistä meän perheessä joskus aina vitsailthiin, että "musiikki on pelastanut minut urheilulta". Vaikka tuota ei missään nimessä niin tarkotettu, mie käytin sitä tekosyynä olla olematta kiinnostunu liikunnasta ja urheilemisesta. En usko, että tämän takia minussa on urheilumaailma mithään menettäny, ja onneksi myöhemmin olen heränny tuosta harhastani, ja saanu valtavasti sisältöä elähmään liikunnan kautta. Mutta monessa muussa asiassa - esim. vaikka niissä kielissä - on kyllä ihan hurja työ kuroa vanhempana kiini sitä, minkä on sen istutetun asentheen ja uskomuksien takia menettäny. 

Mie haluan opettaa minun lapsile, että ne voi olla hyviä just niissä asioissa missä ne haluaa olla hyviä, ja että se, että äitilä on huono numero matikassa lukion päättötoikkarissa ei johu siitä, että meän suvussa oltas huonoja matikassa tai että meilä ois ollu huono opettaja, vaan siitä, että äitilä oli huono asenne, eikä äiti tehny töitä sen etheen, että olis oppinu matikkaa paremmin.


Mutta kyllä mie muistan yhen tilantheen noin 13 vuen takkaa, ko itkeskelin isile puhelimessa, ko olin eksyny reserviupseerikoulun suunnistusharjotuksessa, ja olin ihan nolona, ja isi kerto sitte kuinka hänki oli joskus armeijassa eksyny ja häntä oli jo lähetty ettihmäänki. Ja mainitti siinä, että kuinka me vain ehkä olhaan huonompia suunnistajia. Se helpotti pahhaa mieltä sillä hetkelä, ja se anto selityksen asialle. Niin, geeneistähän tämä johtu! Sillä hetkelä tuntu hyvältä lohuttautua ajatuksela: "Meän suvussa olhaan huonoja suunnistajia. Minkäs teet!" Tiän kyllä, että se oli ihan typerä ajatus. Ja eppäilen myös isin inttitarinan paikkansapitävyyttä. Mutta siihen kohtaan se oli tarpheellinen, totta tai ei! Kyllä vanhemmat tietää, milloin on paikahlaan lohuttaa lasta hieman kyseenalasillaki keinoila ja sanomisilla. Tärkeintä on kuitekki lopulta opettaa, että parhaansa voi aina tehä ja yrittää, vaikka ois minkälaiset sukurasitheet!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti