Kalhiit kotimaiset mansikat

Ostin toissapäivänä elämäni kalheimmat mansikat. 37 € / 3kg. Mutta ei haitannu yhtään. Ne oli elämäni parhaimmat mansikat. Olin just ennen sitä päättäny, mikä on elämässä tärkeintä. Taas.

Niin, että jokohan se alkais tulla selväksi?

Alotethaanpa tarinan alusta. Mie en ole somessa tästä huuellu, mutta olin siis (korona)kevhään opintovaphaala, ko halusin suorittaa psykologian perusopinnot. Homma alko mukavasti, ko Ulla nukuskeli pitkiä päikkäreitä ja mulla oli virtaa iltasin ja aamusinki lukea tentteihin ja paukutella esseitä. 

Sitte tuli koronakriisi, ja Elsi jäi tietekki päiväkodista pois, ko mie olin kotona, ja siihen se hyvin alkanu opiskelu sitten lopahti. Tehin minkä kykenin, mutta en saanu koko pakettia valhmiiksi. No, aattelin, että tehen loput hommat sitte työn ohessa myöhemmin. Opinto-oikeutta kuitekki oli yhteensä 1,5 vuotta. 

No, lukuvuosi meni miten meni (kts. edellinen blogikirjotus) ja mie en todellakhaan saanu suoritettua niitä opintoja lophuun. Nyt kun päivätyöstä alko kesäloma, asetin itteleni deadlinen, että juhannukseen mennessä on se perusopintojen paketti saatava valhmiiksi, jotta päästään sitten perheenä viettähmään yhteistä lommaa! Tytöt päiväkothiin ja mie työpaikale kirjothaan esseitä. No problem!

Kuinkas kävikhään heti ekala lomaviikola? Flunssa tuli talhoon, ja opiskelu muuttu sairastuvan pyörittämiseksi. Voitte kuvitella missä huiteli tämän talon emännän kireyskäyrät. Ja väsymyskäyrät. 

Toissapäihvään saakka pietin ko hukkuva oljenkorresta kiinni itte asettamastani deadlinesta. Juhannukseksi täytyy olla opinnot purkissa hinnala millä hyvänsä. Jos ei ole, olen täysin epäonnistunu elämässä. 

Ironista kyllä, sillä hetkelä juuri olin lukemassa esseetä varten terveyspsykologian kirjaa ja siitä lukua, jossa käythiin läpi stressin vaikutuksia terveytheen. 

Väsymys - siis varhmaan koko edeltävän lukuvuojen ja viimisten viikkojen väsymys - saavutti lakipisteensä toissa-aamuna muhevan joukkoitkupotkuraivarisession muodossa heti herräämisen jälkheen. Sattumoisin samana aamuna oli myös Ullan neuvola. Meän ihana terkka kysy, että miten mennee. Siinä ko kaiken kertyhneen uupumuksen, väsymyksen, kärtyämisen, pingottamisen ja stressin oksensin ulos, tajusin, että nyt on jälleen kerran laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Näin ei voi jatkua yhtään sekuntia ennää.

Siirsin PÄÄSSÄNI opintojen deadlinea heinäkuun lophuun (mihin saakka mulla todellaki ON sitä opinto-oikeutta). Tilanne laukesi samalla sekunnilla. Mikä helpotus! Lapsetki oli jotenki heti paremmalla tuulela. Miten niin muka olivat aistinu minun kireyden?

Oli kova pala silloin vuosi sitten koronakevhäänä myöntää, että en jaksa hoitaa sekä opintoja, että lapsia. Oli kova pala myöntää, että en jaksanu tehä opintoja töitten ohessa. Nyt oli kova paikka kolmannen kerran myöntää, että en jaksa. Oli kova paikka taas huomata, että minun täytyy muuttaa suunnitelmia, ja että en voi kaikheen elämässä vaikuttaa. Siis esim. lasten sairastelhuun.

Mutta oisinko taas oppinu jotaki? Kasvanu pari senttiä ihmisenä? Näin hauan ajatella.

Kalhiit kotimaiset mansikat maistu toissailtana paremmalle ko ikinä! Tehtiin koko perheele iltapalaksi minimansikkakakut ( = pannaripalat, kermaa ja mansikoita). Menin aikasten nukkuhmaan, enkä jääny paukuthaan esseitä. Saman tein eilen illalaki. 

Nyt, hyvin nukkuhneena, napsin viimisiä herkullisia mansikoita siitä kolmen kilon satsista aamukahvin kans. Näin on hyvä. 

Tyhjä takki

Olipahan lukuvuosi. Huh huh. Takki on niin tyhjä. Onko se aina tuntunu tässä vaiheessa näin tyhjältä? Aina ko lakkiaispäivä on illassa? En kyllä muista ihan tämmöstä totaalikoomaa, vaikka ainahan sitä varhmaan jokanen ennen lomansa alkua asennoituu kaatuhmaan nokallensa kun se viiminenki työpäivä vihdoin on päätöksessä. 

Jotenki tästä lukuvuojesta päällimmäisenä kaikesta ilosta ja onnesta huolimatta jäi miehleen se loputon räpeltäminen sairastelujen, koronatestien ja töitten ristitulessa. Jatkuvasti säädethiin kalentereita Tonin kanssa, ja mietithiin kumpi voi jäähä kotia, ja missä vaiheessa läpsystä vaihto, ja Mumma ja Mummi autto aina ko pysty. Koko lukuvuona toukokuu oli ainoa kuukausi, jolloin kukhaan tässä perheessä ei sairastanu. Huoh. Haluan silti taas mainita, että olen kuitenki suunnattoman kiitollinen, että sairastelut on ollu vain ohimeneviä räkätauteja. Ihan oikeasti olen kiitollinen! Enkä oikeasti valita. 

Mutta silti. Saanko sanoa, että mehut on puristettu tästä naisesta? Ainaki melkein. Ko eikhään sitä valitteluista huolimatta ole vielä sentäs muutama tippa jäljelä. Kyllä tästä taas voimat pallautuu loman aikana, mutta varmuuen vuoksi päätin, että ens vuesta ei saa tulla samanlaista ko tästä vuesta, ettei sitten lopulta ajauduta siihen, että ne viimisetki tipat oikeasti puristethaan. Ettei nokan etheen nouse sitä seinää, jonka yli ei ennää kykene kiikkuhmaan.

Haluan olla tyttärilleni parempi äiti. Vähemmän kireä. Vähemmän väsyny. Leikkisämpi. Ilosempi. Haluan olla parempi vaimo. Vähemmän omissa ajatuksissa. Vähemmän viulunkieli. Hauskempi. Kiinnostuhneempi. 

Haluan myös olla parempi itteleni. Haluan tuntea olevani energinen. Ilonen. Rento. Hauska. Kiinnostunu.

Siksi päätin, että elokuusta lähtien tehen 80% työaikaa. Se ajatus helpottaa nyt kovasti, koska muuten pelkäisin vain kokoajan, että ens lukuvuesta tullee samanlainen ko tämä tänhään päättyny. Toki toivon ja rukkoilen, että pahimmat sairastelut ois nyt takana, mutta eihän tästä elämästä koskaan tiä. 

Mieli on siis väsymyksestä huolimatta kevyt. Korjaus- ja arviointityöt jatkuu ens viikola, mutta pää on silti jo lomala. Olen onnellinen. Ennen kaikkea siksi, että tästä lukuvuojesta selvithiin. Suurin kiitos siitä kuuluu puolisolle, tukiverkostolle, työkavereile ja esimiehele. Miten voiki olla niin paljon huipputyyppejä ympärillä!

Onnellisena tästä kaikesta istuin tänhään meän koulun ylioppilasjuhlassa. Mietiskelin ja nautiskelin. 

Nautiskelin ehkä eniten siksi, että sain istua kaks tuntia ihan rauhassa. Ilman, että kukhaan tartti minua mihinkhään.