Niin, että jokohan se alkais tulla selväksi?
Alotethaanpa tarinan alusta. Mie en ole somessa tästä huuellu, mutta olin siis (korona)kevhään opintovaphaala, ko halusin suorittaa psykologian perusopinnot. Homma alko mukavasti, ko Ulla nukuskeli pitkiä päikkäreitä ja mulla oli virtaa iltasin ja aamusinki lukea tentteihin ja paukutella esseitä.
Sitte tuli koronakriisi, ja Elsi jäi tietekki päiväkodista pois, ko mie olin kotona, ja siihen se hyvin alkanu opiskelu sitten lopahti. Tehin minkä kykenin, mutta en saanu koko pakettia valhmiiksi. No, aattelin, että tehen loput hommat sitte työn ohessa myöhemmin. Opinto-oikeutta kuitekki oli yhteensä 1,5 vuotta.
No, lukuvuosi meni miten meni (kts. edellinen blogikirjotus) ja mie en todellakhaan saanu suoritettua niitä opintoja lophuun. Nyt kun päivätyöstä alko kesäloma, asetin itteleni deadlinen, että juhannukseen mennessä on se perusopintojen paketti saatava valhmiiksi, jotta päästään sitten perheenä viettähmään yhteistä lommaa! Tytöt päiväkothiin ja mie työpaikale kirjothaan esseitä. No problem!
Kuinkas kävikhään heti ekala lomaviikola? Flunssa tuli talhoon, ja opiskelu muuttu sairastuvan pyörittämiseksi. Voitte kuvitella missä huiteli tämän talon emännän kireyskäyrät. Ja väsymyskäyrät.
Toissapäihvään saakka pietin ko hukkuva oljenkorresta kiinni itte asettamastani deadlinesta. Juhannukseksi täytyy olla opinnot purkissa hinnala millä hyvänsä. Jos ei ole, olen täysin epäonnistunu elämässä.
Ironista kyllä, sillä hetkelä juuri olin lukemassa esseetä varten terveyspsykologian kirjaa ja siitä lukua, jossa käythiin läpi stressin vaikutuksia terveytheen.
Väsymys - siis varhmaan koko edeltävän lukuvuojen ja viimisten viikkojen väsymys - saavutti lakipisteensä toissa-aamuna muhevan joukkoitkupotkuraivarisession muodossa heti herräämisen jälkheen. Sattumoisin samana aamuna oli myös Ullan neuvola. Meän ihana terkka kysy, että miten mennee. Siinä ko kaiken kertyhneen uupumuksen, väsymyksen, kärtyämisen, pingottamisen ja stressin oksensin ulos, tajusin, että nyt on jälleen kerran laitettava asiat tärkeysjärjestykseen. Näin ei voi jatkua yhtään sekuntia ennää.
Siirsin PÄÄSSÄNI opintojen deadlinea heinäkuun lophuun (mihin saakka mulla todellaki ON sitä opinto-oikeutta). Tilanne laukesi samalla sekunnilla. Mikä helpotus! Lapsetki oli jotenki heti paremmalla tuulela. Miten niin muka olivat aistinu minun kireyden?
Oli kova pala silloin vuosi sitten koronakevhäänä myöntää, että en jaksa hoitaa sekä opintoja, että lapsia. Oli kova pala myöntää, että en jaksanu tehä opintoja töitten ohessa. Nyt oli kova paikka kolmannen kerran myöntää, että en jaksa. Oli kova paikka taas huomata, että minun täytyy muuttaa suunnitelmia, ja että en voi kaikheen elämässä vaikuttaa. Siis esim. lasten sairastelhuun.
Mutta oisinko taas oppinu jotaki? Kasvanu pari senttiä ihmisenä? Näin hauan ajatella.
Kalhiit kotimaiset mansikat maistu toissailtana paremmalle ko ikinä! Tehtiin koko perheele iltapalaksi minimansikkakakut ( = pannaripalat, kermaa ja mansikoita). Menin aikasten nukkuhmaan, enkä jääny paukuthaan esseitä. Saman tein eilen illalaki.
Nyt, hyvin nukkuhneena, napsin viimisiä herkullisia mansikoita siitä kolmen kilon satsista aamukahvin kans. Näin on hyvä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti