Juhlien jälkheen

Nyt on pian viikko kulunu meän superviikonlopusta. Lauantaina vietimä minun ja Tonin yhteisiä nelikymppisiä, ja seuraavana päivänä, sunnuntaina, meillä oli vielä keikka meän kasarirokkibändin, RockDivisionin, kanssa. Nyt on sitte makseltu univelkoja, joita toki oli lasten sairastelun takia kertyny jo entisestään. En voi muuta sanoa, ko että Luojale kiitos lapset oli terhveinä tämän viikon, että saima nukkua yöt! Parina iltana menin jo puoli kaheksan aikana nukkuhmaan, ja muinaki iltoina viimeistään yheksän aikhaan. Nyt, viikko myöhemmin, alkaa olo olla suht normaali. Ei ois kaksvitosena haitannu moiset valvomiset!

Me mietithiin pitkään, piämäkö juhlia vai ei. Korona tietysti mietitytti, mutta myös jotenki tuntu työhläältä alkaa järjestää mithään. Päädythiin lopulta siihen, että piämä suhteellisen pienimuotoset pirskeet, koska onhan se nyt, hyvänen aika, kuitenki juhlan aihe ko pyöreitä täytethään! Ja sitäpaitsi tuntu, että elämässä oli ollu niin paljon surua, että me haluthiin ja tarvithiin iloa.

Ja iloa saathiin! Voi että. Sitä saathiin niin paljon, että sitä riittää pitkäksi aikaa tulevaisuutheen! Yksin ei tietenkhään oltais saatu tämänkhään kokosia bilheitä aikaseksi. Järjestelyissä avainasemassa oli niin monet läheiset, ja itse juhlista tietenki teki juhlan ystävät, jotka olivat järjestäny elämänsä niin, että pääsivät meän kans juhlihmaan. Se ei ole ollenkhaan itsestäänselvää näinä aikoina, ko kaikilla on niin paljon kaikkea. Monelle tuon lauantain "vaphaaksi" järkkääminen oli melkonen palapeli. 

Isi on aina sanonu, että ilojuhlat täytyy itte ottaa ja järjestää, surujuhlat tullee tahtomattaki jokaselle. Näinhän se on. Meilä on kumma kulttuuri, että meile on äärettömän tärkeää, että hautajaisiin päästään vaikka mikä olis. Ei niin tärkeää työestettä, ei niin pahhaa saihrautta, eikä niin pitkää matkaa, etteikö viimiselle matkale tultas saattelehmaan. Mutta esimerkiksi just synttärijuhlista pois jäämiselle on paaaljon matalampi kynnys. Näin myös mulla! Vaikka lähtökohtasesti pyrin kyllä aina osallistuhmaan kaikhiin kissanristiäissiin mitä järkäthään. Tämä johtuu toki osaksi myös tästä omasta "fear of missing out"-syndroomasta, josta pyrin pikkuhiljaa erhoon... En yhtään siis väheksy hautajaisiin osallistumisen tärkeyttä, mutta miksi myös toisten järkkäähmiin ilojuhliin osallistuminen ei ole niin tärkeää? Enpä ossaa siihen vastata. Jotenki sitä ehkä aatelhaan, että juhliahan aina tullee. Hautajaisia on jokasella vain yhet. 

Joka kekkereihin ei tietenkhään kelhään ole mahollisuutta osallistua, ja päällekkäisyyksien ja sairastumisten lisäksi täytyy jokasen miettiä oma ja oman perheen jaksaminen. Ei niissä juhlissakhaan kannata tie sonnala ravata terveyden ja perheonnen kustannuksela! Jos on laaja ystäväpiiri, voi kaiken maailman kökkäjäisiä olla joka viikonloppu, jolloin aina ei ole mahollisuutta joka paikassa olla. Olkaamme siis armollisia ja ymmärtäväisiä!

Noniin, tämmöstä pirtsakkaa hautajais- ja synttäripohdintaa reilun viikon vanhalta nelikymppiseltä! Aika keski-ikästä, eikö? Viikon kestähneestä väsymyksestä huolimatta olen niin onnellinen viime viikonlopusta synttäreihneen ja keikkoihneen! Tässä jouluradion soidessa, ensimmäistä adventtikynttilää tuijjottaessa ja lasten leikkiä kuunnellessa aloin jo ihan varovasti miettiä kymmenen vuen päähän. Sitte vois ollakki oikein iiiiisot juhlat. Kututtais KAIKKI! Häätyyki alkaa suunnitella.

Ehkä kuitenki jatkan järkkäilyä tässä vaiheessa vain oman pääni sisälä. Tonille läväytän suunnitelmat pöythään sitte vaikka joskus kaheksan vuen päästä...