Sekalaiset - Joulu 2022

Tämän joulunajan sekalaiset satunnaisessa järjestyksessä.

- Lapsivakuutukset. Joulunalusviikola tuli ravattua töitten lomassa Terveystalola ja lähiapteekissa useamphaanki kerthaan, joten vakuutukset tuli käythöön. Olen niin kiitollinen tutuista ja turvallisista lääkäreistä, joitten vastaanotola olhaan saatu käyä niin yksityiselä ko julkisellaki puolela tässä pikkulapsiaikana. Kiitos jälleen kerran "meän oman" lastenlääkärin, saima alkaa joululomale turvallisin mielin hyvien neuvojen ja tarpheellisten reseptien saattelemana.

- En ees yrittäny saaha töitä tehtyä joululomaksi. Viime vuosina olen ylheensä pyrkiny saahmaan pöyän puhtaaksi, jotta saan lommailla ihan täysin rinnoin. Tänä vuona mulle sopi paremmin se, että suosiolla jätin hommia joululomaksi niin, että saan ne rauhassa tehä sillon ko ittele soppii. Jos oisin yrittäny runnoa kaiken joulunalusviikola, oisin ollu ihmisraunio loman alkaessa, ja perhe-elämä ois todennäkösesti ottanu liian kovia osumia. 

- Marianne-jäädyke. Tehin tämän jouluaattoaterian jälkkäriksi. Oli ihan saihraan hyvvää! Viehraat otti sivistynheet palaset, ja mie törkeän ison, ja vetelin lopulta yksin koko loppujäädykheen joulupäivänä. Aijjettä! Kiitos tästä ideasta ja ohjeesta työkaverilleni Vesale ja hänen perheele. Jatkoon! Sekä työkaveri että jäädyke! 

- Äitin ja anopin tuomat jouluruoat. Ihan parasta, että niistäkhään ei tarvinu stressata, vaan kaikki toi jotaki. Toethiin kyllä, että silti ruokaa oli liikaa, ja jotenki tuntuu, että niihin jouluruokhiin kyllästyy joka vuosi vain aikasemmin ja aikasemmin. Mulla teki mieli tilata pitsaa jo heti joulupäivänä! Maltoin kuitenki mieleni, ja söin kiltisti juhlaruokien jämiä. 

- Lanttu-, porkkana-, bataatti- ja perunalaatikoista tehdyt sämpylät. Tuli ihan uskomattoman hyviä! Äiti teki niitä jo viime jouluna, ja tänä jouluna myös mie päädyin kippaahmaan jämälaatikot sämpylätakinoihin jo joulupäivänä. Voin suositella!

- Lahjoja maltilla. Vuosien varrela olen stressannu NIIN paljon lahojen ostamisesta! AINA tuli kiire, ja viimisiä paniikkilahjoja ostelin vielä aattoaamuna just ennen ko kaupat meni kiini. Aivan järjetöntä! Minun on jotenki tosi hankala keksiä ihmisille hyviä lahjoja, ja pikkuhiljaa niitten ostelu on vähentyny. Kivahan lahjoja on antaa, jos keksii hyviä, mutta se oli jotenki niin iso stressin aihe, että olen pyrkiny siitä pois hiljahleen. Ainaki niin, että jos en keksi mithään just jouluksi, niin sitte en keksi. Nykysten me ei siis ees osteta Tonin kans toisilemme joululahjoja. Tai siis kyllä voihaan ostaa - millon vain vuojen aikana - jos vastaan tullee jotaki osuvaa, mutta semmosta pakko-ostamista jouluaatoksi ei ennää ole. Ihanaa! Monesti olhaan sovittu yhessä joku yhteinen joululahja. Millon se on ollu Iron Maidenin keikka ja millon uuet väliovet meän kothiin. 

- Baby Born - nuket. Tytöt toivoivat ja saivat lahjaksi nämä nuket, ja voi hyvänen aika niitä on hoijjettu! Toki nukeilla ovat ennenki leikkihneet, mutta näitten hoitaminen meni aivan omale tasolensa. Ja voi mikä riemu ko ne pissailee ja itkee ko niitä juottaa. Mulla tosin meni hermot, ko ne vauvat ruikkivat pitkin parketteja, ja pilasivat ryökähleet minun seesteisen joulupäivän aamukahvihetken, joten takavarikoin niitten tuttipullot. No, pienen vauvanhoitokoulutuksen jälkheen pullot luovutethiin takasi omistajillensa, ja seesteinen joulunvietto sai jatkua.

- Puoliso. Mulla on kyllä niin paras mies, joka on sattumoisin myös ihan paras isä meän lapsile. Se jaksaa mm. aina touhuta tyttöjen kans vaikka mitä kivoja joulujuttuja. Toki mieki jotaki koitan räpeltää, mutta Toni aina keksii tytöile kaikkea erityisen jännää ja kivvaa. Hän mm. kehitti toissa jouluna tarinan Kotatontusta, joka asustellee meän grillikodassa, ja se aina joulun alla ilmestyy sillon tällön Nisse-polkan (heviversio) säestämänä, ja tuo tytöile pikku ylläreitä. Niin tänäki jouluna. Erityisen kiitollinen olen siitä, että Toni tykkää askarrella tyttöjen kans. Ne istus kolmestaan vaikka koko päivän ja askartelis vain. Mie taas olen niin allerginen niile hommile, että väistyn suosiolla takavasemmalle ko esile otethaan liimaa, paperirullahylsyjä ja piippurasseja. Tänä jouluna tämä kolmikko askarteli meile metsän eläimiä joulukuusen alle. Aivan huippua!

- Mummon essu. Olen touhunnu koko joulun Mummon essu päälä. Se on tuntunu tärkeältä. Ja haikealta. Ensimmäinen joulu ilman Serkkumummoa. Öisin mulla on ollu jalassa Oramummon kutomat tossut. Neljäs joulu ilman Oramummoa. Ensimmäinen joulu, että mulla ei ole yhtään isovanhempaa, kenen luona vierailla. Mielessä on pyöriny lapsuuen joulut. Nuoruuen joulut. Aikusuuen joulut. 

Tämä joulu on tässä. Tässä on hyvä. Nämä joulut on minun lasten lapsuuen jouluja. 

 

Näistä ystävistä

Jos ottaa omasta elämästä kaks ystävää, ja laittaa ne yhteen, ei ole ollenkhaan ittestään selvää, että niilä synkkaa. Olen tätä monesti miettiny, että se onki rohki jännä homma, koska kaiken järjen mukhaan pitäs synkata, kun kerran ovat molemmat minun ystäviä ja mulla synkkaa molempien kans. No, se on oma tutkimuksen aiheensa! 

Kun noin 22 vuotta sitte saatoin yhteen ystävän, jonka olen tuntenu ekasta luokasta lähtien ja toisen ystävän, johon olin aika vasta tutustunu, en osanu arvata mitä siitä seurais. En ois uskonu sillon, syksylä 2000, että vuona 2022 olhaan tällä kolmikolla viettämässä marraskuista viikonloppua Torniossa, ja että takana ois lukemattomia yhteisiä reissuja ja kokemuksia. En ois uskonu, että meistä tullee tämmönen superhyvä kolmikko. 

Jokasella ystävällä minun elämän aikana on ollu ja on oma erityinen paikka minussa. Olen sen vasta melko myöhään elämässä ymmärtäny. Ennen kuvittelin naivisti voivani pittää kaikki ne, joitten kans ystävystyn, ikusesti aktiivisesti elämässäni. Se on aivan mahoton savotta. Toivoton. Siinä pettyy, jos sitä yrittää. Varsinki jos on tämmöstä helposti ystävystyvää sorttia. 

Olen onnellinen ja kiitollinen jokasesta ystävästä minun elämässä. Niistä, jotka ovat olheet hetken ja sitte kääntyhneet jossaki kohtaa eri poluile. Niistä, jotka ovat ilmestynheet jostaki ja ovat vierelä edehleen. Niistä, jotka ihan vasta ovat liittyhneet seuhraan. Niistä, jotka olivat, menivät ja tulivat uuestaan. 

Ja sitte näistä, jotka ovat ollu matkassa joka ikisessä kurvissa ja kääntheessä. Näistä, jotka on nähny lähes minun kaikki puolet. Näistä, jotka on nähny minun töppäilevän, ja silti ovat vielä tässä. Näistä, jotka aina kannustaa. Näistä, jotka ovat nähneet minut heikoimmillani. Näistä viisaista naisista.  Näistä, joitten kans on kasvettu aikusiksi. Näistä, jotka vaikka pakkasyönä ajavat lohuttahmaan ja hakehmaan viehreen yöksi, jotta voivat silittää päästä. Näistä, jotka sanovat niitä asioita mitä en halua kuulla, mutta myös niitä asioita, joita minun tarvii kipeästi kuulla. Näistä, jotka saattavat tulla ja siivota minun keittiön silloin ko tekoja tarvithaan enemmän ko sanoja. Näistä, joitten kans huumori ei koskaan ole liian mustaa. Näistä, joitten kans ei koskaan tartte jännittää menneekö jutut överiksi, koska ne saa rauhassa mennä. Näistä, joitten kans saatethaan vain laittaa viesti, jossa kysythään "Onko kaikki hyvin?", johon vastaukseksi riittää "On. Entä sielä?" Näistä, joitten kans olhaan ystäviä sen verran ko ehithään, mutta kuitenki sen verran ko tarvithaan. Näistä, joile saan olla ystävä. Näistä, jotka tietää, että mulle voi soittaa vaikka keskelä yötä jos minun apua tarvithaan. Näistä, jotka tietää, että haluan olla tukena. Näistä, joitten kans ystävyys ei aina ole ollu helppoa. Näistä, joitten kans ystävyys on maailman helpointa. Näistä, joita en aina ymmärrä. Näistä, joita ymmärrän puolesta sanasta.

Eilen illala me pyssäytimmä ajan hetkeksi. Päätimä, että muistama ikusesti tämän hetken. Siis tämän hetken, kun kaikila meilä on kaikki hyvin. Takana on kaikkea. Eessä on kaikkea. Mutta just nyt: meilä on kaikki hyvin.

 

Unelmia

Eilen katothiin ohjelmaa, jossa oli puhetta "bucket lististä", eli asioista, joita ihminen haluaa tehä, ennen ko kuolee. Aloin miettihmään. En ole varsinaisesti koskaan kirjottanu semmosta "veivilistaa", mutta ajatuksissa ne tehtävät tai saavutettavat asiat on ollu paikkoja, joissa haluan käyä ja bändejä, joita haluan nähä jne. Tavahlaan aika helppoja. Vaativat "vain" rahhaa. Olen jotenki ajatellu, että tuomonen to do-lista on lista unelmista. 

Aloin miettihmään mitä unelmia mulla on. Onko mulla semmosia? Siis toki nämä perusjutut, että unelmoin pitkästä, onnellisesta ja terhveestä elämästä, ja unelmoin, että lapseni ja kaikki läheiset ois onnellisia jne. Mutta varsinaisia henkilökohtasia unelmia. En toelakhaan tiä. Eikä se liity siihen, että olisin jotenki masentunu tai luovuttanu, vaan siihen, että ehkä on - ainaki hetkellisesti - jonku sortin rauha. Tai ruuhkavuosien rauhattomuus. Vaikea sanoa. 

Mitä unelmia minun Mummola oli? Mummola, jonka menetin nyt syyskuussa. Mummo ei ollu mikhään unelmoijja sanan varsinaisessa merkityksessä. Hän teki kuitenki määrätietosesti töitä selvitäkseen elämässä esimerkiksi jäätyänsä leskeksi kahen pienen lapsen kans keskenerässeen talhoon. Tiettömien taipahleitten takkaa piti rämpiä ja hankkia elanto, ja sen kummemmin unelmoimatta tavotheena oli toennäkösesti vain jokseenki normaali elämä. Ehkäpä jopa hyvä elämä. Uskon, että sen Mummo lopulta saavutti. Vähhään hän oli tyytyväinen. 

Minun ja Mummon ruuhkavuosien välissä on vuosikymmeniä. Ajat oli erit sillon. Ihmisten unelmat oli erilaisia. Mummo ja muut hänen ikätoverit jälleenrakensivat soanjälkheistä Suomea. Oman pirtin valmistumisen ohela unelmat liitty varmasti vahvasti siihen, että itsenäisessä Suomessa pysyis rauha. Mie ja minun ikätoverit emmä ymmärrä semmosesta mithään, vaikkaki Ukrainan tilanne osaltansa on tuonu pelkoa sodasta myös meile. Mutta silti väitän, että meän sukupolven unelmat liittyy edehleen meihin itheemme. Meän omhiin henkilökohtassiin elähmiin.

Jos nyt ittekki antaisin ihan lähteä laukale, niin toki minun unelma ois, että pääsisin johonki rokkifestareile laulahmaan kymmenille tuhansille ihmisille rokkibändin solistina, mutta seki ois unelma, jonka etheen pitäs tehä hulluna töitä, ja väsymättä yrittää päästä oikeissiin paikkoihin oikeissiin aikoihin jne. Siihen en ole sitte taas halukas. Olen tällä hetkelä oikein tyytyväinen, että meän cover-bändilä on pikku keikkoja ihan vain sillon tällön, eikä tartte olla jatkuvasti sykkimässä ja pyrkimässä ja tekemässä itteä tykö. Ja jotenki minua ahistais aktiivisesti unelmoijja jostaki, jonka etheen pitäis muuttaa ihan koko elämä ja ottaa hurjia riskejä. Uskon, että jos semmonen unelma joskus tullee, totaalinen elämänmuutos ja isot riskit ei tuntuis täysin poissuljetuilta. (Toissaalta esimerkiksi ala-asteikänen Annukka unelmoi aina, että joku vain löytäis minut jostaki. Siis sattuis kuulehmaan minun laulavan ja haluais heti mulle hurjat levytysdiilit ja biisit ja keikat ja silleen. Ehkä se lapsellinen pieni unelma jossaki tuola alitajunnan perälä edehleen ellääki.)

Minun tämän hetken unelmat liittyy vahvasti lähitulevaisuutheen ja meän arkheen. Tavahlaan vähän niinkö Mummolaki, mutta pienemmillä panoksilla ja paihneila. Edellisessä kirjotuksessa kirjottelin kuinka uuen lukuvuojen alussa toivoin, että meän perheessä pysyttäs terhveinä, saatas ruokahuolto kunthoon ja yöunet paremmiksi. Näitten suhteen on menny toela paljon paremmin, ja ne unelmat on osittain toteutunu. Ainaki toistaseksi sairastelu on ollu vähän vähäempää, ruokahuolto on pelannu mahtavasti, ja yöunetki on ollu suhteellisen hyviä. Unelmoin, että tämä meininki jatkuis meän kodissa. 

Ehkäpä on ihan luonnollista, että juuri nyt, kun lapset on pieniä, niin myös äidin henk.koht. unelmat on pieniä. Ehkäpä isompien unelmien aika tullee myöhemmin. Vai miten se määritelhään, mikä on iso ja mikä pieni unelma? Onko hyvä arki pieni unelma? Ei minusta. Tämä meän arki on meän elämää ja meän lasten lapsuutta. Onko hyvä elämä ja hyvä lapsuus pieniä unelmia? Ei. Ja voiko yhtäkkiä tajuta elävänsä unelmaa, josta ei ole ees unelmoinu? Minun mielestä voi, ja väitän, että näin on käyny juuri mulle ittele. 

Unelmia voi myös leipoa. Leipoa minun mummon reseptillä. Mummon käsialala kirjotetulla reseptillä. Leipoa unelmia. Sillä aikaa, ko oottelee sitä rokkistaraksi tulemista. 

Jännittää

Minua jännittää tulevan lukuvuen alkaminen monestaki syystä. Kauhealla vaivala saathiin lasten aamuherräämisiä venytettyä viimisinä viikkoina niin, että eivät herrää seittämältä vaan lähempänä kaheksaa, ja nyt häätys taas päästä vanhaan rytmiin. No, tämä ongelma mahtaa olla muilaki, ja aina niistä selvithään. 

Meilä on ollu aivan mahtava - siis m_a_h_t_a_v_a - kesä, eikä vähiten siksi, että koko perhe on ollu terhveenä! Heinäkuussa meilä ei ollu yhtään räkätautia, ja siitä olhaan ihan järkyttävän kiitollisia. Mutta nyt kun arjen alkaminen on yhen yön päässä, väistämättä jännittää jo se, että jatkuuko meilä se sama älytön tautirumba, joka on ollu kaks edellistäki lukuvuotta. Ajatuski moisesta saa minun mahan kipristelehmään ja pään jyskythään ahistuksesta. 

Minua jännittää myös siirtyminen takasi 100-prosenttiseen työaikhaan, ko viime lukuvuojen tehin 80-prosenttista. Jännittää, että miten kaikki sujjuu, jos flunssakierre jatkuu. Jännittää, jännittää, jännittää.

Mutta kuten joka lukuvuojen alku, myös tämän lukuvuojen alotus on uusi mahollisuus. Mahollisuus alottaa taas puhtaalta pöyältä. Tai ei nyt ihan puhtaalta, mutta semmoselta pöyältä, jolta on siivottu pois ei-toivottuja asioita, ja jätetty hyviä ja toimivia. Lienee se pöytä täyttyvän vuojen aikana taas kaikenlaisela, hyvälä ja pahala, mutta jospa ei nyt kovasti tippus tavaraa yli reunojen.

Mie en voi sille mithään, jos räkäralli alkaa taas, mutta aika monheen muuhun asihaan voin meän elämässä vaikuttaa. Ja yks niistä on meän kalenteri. Jatkan hyväksi havaittua linjaa ja en ymppää sitä täytheen kaikenlaista. Edehleen on varaa vähentää menoja, jolloin mulla jää vielä enemmän aikaa perheele. Ihan joka paikassa ei tartte olla. Eikä voi olla. Ei Annukka, et voi olla vaikka haluaisitki! Priorisointiharjotukset saavat siis jatkua tulevanaki lukuvuona. Vaikka asioista kieltäytyminen on inhottavaa ja hankalaa edehleen, huomaan ei-sanan sanomisen hyödyt selvemmin ja selvemmin. Eri se oli ennen, ko piti säätää vain ittensä kans, mutta nyt tässä pelissä on enemmän nappuloita, eikä ne toiset nappulat ole robotteja, vaan ihmisiä, joila on oma tahto ja jotka reagoi tilantheissiin ja tunnelhmiin.

Kalenterinhallinan ohella nostan tässä syksyn kynnyksellä yheksi yksittäiseksi tavotheeksi hyvin ja tarpheeksi nukkumisen. Seki on semmonen asia, johon mie pystyn itte aika pitkäle vaikuthaan, pois lukien ajat, jolloin lapset sairastaa. Viimiset viis vuotta ovat ollu unen suhteen haastavia, ja minusta on tullu niin sanotusti huonompi nukkuja. Mutta olen koettanu opetella paremmaksi, ja sillon tällön saan itteä niskasta kiini, ja tehen asioita, jotka parantaa minun yöunia. Mutta liian ussein valvon ja mikä pöljintä, rättiväsyhneenä sellaan vielä sängyssä kännykällä viimisillä voimila otsikoita. Myös liian ussein (varsinki nyt kesälä) olen vetäny jonku puoli litraa jäätelöä iltapalaksi, ja se kyllä näkkyy yöunissa myös erittäin negatiivisesti. Lissää siis unia parantavaa toimintaa!

Yksi tämmönen unia parantava toiminto on tietysti perheen toimiva ruokahuolto, ja tähän aijjothaan satsata nyt entistä enemmän. Viime lukuvuona saathiin ajoittain toimihmaan ns. sunnuntaikokkailut, eli sunnuntaina raivokokathiin seuraavaksi viikoksi ruokia, jolloin kiihreinen arki helpottu huomattavasti. Mutta kaikki suunnitelmat romuttu aina, ko talhoon tuli joku tauti, ja kesti aina tosi kauan ennenkö siitä hyvästä rytmistä saathiin taas kiini. Nyt meillä on kuitenki uusi alku ja mahollisuus tämänki asian suhteen.

Minua jännittää. Mutta ei se haittaa. Se olkhoon hyvvää jännitystä. Semmosta, joka terävöittää aistit. Semmosta, joka siivittää parhaasseen suoritukseen. Ei semmosta lamaannuttavaa jännitystä, vaan semmosta, joka antaa tekemiselle hyvän energian. Olen ajatellu aina, että jännittäminen esimerkiksi ennen lauluesitystä on osittain myös sitä, että kunnioittaa yleisöä ja haluaa tehä heän eessä parhaansa. Arjen alottamisessa voisin ajatella samoin. Siis että minua jännittää, koska kunnioitan niitä, joitten kans arkeni jaan, ja haluan tehä parhaani, jotta meilä kaikila ois hyvä olla ja mukavaa yhessä. 

Eilen, pieneltä lomareissulta Tonin kans kotia ajaessa, mietithiin miten saatas meän arjesta entistä toimivampaa ja miellyttävämpää. Monenlaista ideaa on, ja nyt kaikki on vain toteusta vaila. Aatelthiin että esim. tuulikone vois tua semmosta toivottua rokkifiilistä arjen perusaskahreissiin. Kyllähän se ois eri vaihtaa lakanoita tai ripustaa pyykkiä ko rokki sois ja tuulikone hulmuttais hiuksia, eikö vain? 

No, tillaama kuitekki sen tuulikonheen sitte vasta jos tuntuu, että arki alkaa käyhmään tylsäksi. Koetama ensin pärjätä näilä olemassa olevilla apuvälihneilä, joista yksi tärkeä on joustava mieli. Katothaan kuinka joustava se on huomenaamula ko tositoimet alkaa. 

 

Veteraanin iltahuuto

"Rannalle himmeän lahden aurinko laskenut on. 

Kutsu jo soi iltahuudon, taakka jo laskettu on. 

Taattoa muista sa silloin, askel jo uupunut on. 

Lapset ja lastemme lapset, teidän nyt vuoronne on."

Sain kunnian laulaa tämän tutun sävelmän eilen erhään sotiemme veteraanin siunaustilasuuessa. Veteraanin iltahuuto on jo itsessään semmonen laulu, että tuskin sitä voi kukhaan suomalainen kuunnella silmät kuivina.  Mutta miksi se tuntu tällä kertaa erityisen kipeästi sydämessä? Miksi se oli erityisen vaikea laulaa? 

Siksi, että kaikki ymmärtää, että tätä laulua ei ennää kovin montaa kertaa veteraanin siunaustilasuuessa lauleta. Voi olla, että minun kohalle ei ennää tätä kunniaa koskaan tule. Rivit harvenevat kovvaa vauhtia. Se on väistämätöntä. Eilen havuseppehleen veteraaniveljensä arkulle laskivat kaksi lähes satavuotiasta sotiemme veteraania.

"Hymni soi holvissa hiljaa, tummana kaipuuta soi. 

Aika on korjannut viljaa, sarka jo kynnetty on. 

Ammoin me marssimme kahden, tulta löi taivas ja maa. 

Rannoilta Äänisen lahden kelle nyt kertoa saa?"

Veteraanin iltahuuto tuntuu luissa ja ytimissä myös siksi, että tämä maailmantilanne on viimeistään herättäny jokasen siihen, mitä itsenäisyys meille merkittee, ja mitä uhrauksia sen etheen on tehty. Meän sukupolvi on seurannu lähes reaaliajassa, mitä Ukrainassa tapahtuu. Me istuthaan sohvala, ja katothaan mitä tapahtuu, kun itsenäiseen maahan hyökäthään. Eilen arkussa ja hetken sen vierellä oli koolla kolme miestä, joille nuo sodan kauheudet on ollu täyttä totta. Nämä kolme uhrasivat nuoruutensa, jotta me saahaan ellää täälä vaphaina, itsenäisessä Suomessa.  

"Laineissa Laatokan mahti kahlita kenkään ei voi. 

Veljet sen rantoja vahti. Konsa on koittava koi? 

Ylväänä Karjalan heimo tuskansa kantanut on. 

Maaäiti suojaansa sulkee, vartija poissa jo on."

Muistethaan. Ei unoheta. Muistethaan. Olhaan kiitollisia. Ei pidetä itsestäänselvyytenä. Muistethaan. Ei unoheta. 

"Hoivatkaa, kohta poissa on veljet. 

Muistakaa, heille kallis ol' maa. 

Kertokaa lastenlapsille lauluin. 

Himmetä ei muistot koskaan saa."

Siunaustilasuuessa minun kaulassa roikku 

Suomen itsenäistymisvuoden  kymmenpennisestä tehty koru. 

 

Muistaks, Mummo?

"Voi muistaks Mummo ne ihanat värilliset jäätelökulhot, joista mie ja Emilia aina halusimma syä sinun tykönä jäätelöä?" 

"Joo, muistan." 

Mutta silmistä näin, että Mummo ei yhtään tieny mistä mie puhuin. Näin on melkein kaikissa asoissa, mitä vähänkhään muistelen omasta lapsuuesta. Mummo ei ylheensä muista niitä aikoja ennää. Joskus olen niin onnekas, että satun olheen Mummon seurassa just sillä hetkelä, ko hän sattuu muistahmaan sen majan, joka me Emilian kans mummon vintile tehtiin. Tai sen, että meile piti aina keittää makaroonivelliä iltapalaksi ko olima mummolassa yötä. Tai että me tykkäsimmä hakea niitä makkeita porkkanoita kasvimaalta. Tai että meän lempiruokaa oli hänen tekemät lihapullat. 

Suurimman osan ajasta Mummo kuitenki ellää kauempana menneisyyessä ko minun lapsuuessa. Ihmiset ja paikat, joista hän puhhuu, on mulle outoja. Jotku samat vanhat asiat toistuu jatkuvasti. Ko rikki menheeltä levyltä. 

Ja välilä taas kävästään kirkhaammilla vesilä: "No miten se Ulla nuin jaksaa hyppiä?", saattaa Mummo yhtäkkiä sanoa meän Ullaa kattoessansa. Tai meän Elsile saattaa sanoa, että "Elsi, tule käyhmään sylissä." Mutta sitte taas menhään: "Kyllä ne äiti ja isä vain ihmettelevät, että mihin mie olen jääny." 

Muistisaihraus on julma. Epälooginen. Raivostuttava. Raskas. Paha. Ahistava. Surullinen. Meile läheisille. Ja ajoittain Mummolekki, mutta suurimman osan ajasta hälle kuitenki armollinen.

Mummon näkemisseen liittyy nykysten niin ristiriitasia tuntheita. Toissaalta on suuri tarve ja halu nähä, mutta toissaalta tuntuu välilä niin pahalta. Pahalta siksi, ko tajuan, että sitä minun Mummoa ei tavahlaan ennää ole. Mutta kuitenki hän on siinä. Se minun oma rakas Mummo. Mutta se Mummo ei ennää muista meän yhteistä elämää. Toki pakkohan tilanne on ottaa semmosena ko se on, ja välilä hurtti ja mustaki huumori asiassa auttaa. 

Ja on ollu pakko ajatella nyt Mummon kanssa oleminen erilaiseksi. Olhaan juuri tässä hetkessä. Koska edellistä hetkeä ei ole. Eikä seuraavaakhaan. Piethään käestä kiini. Halathaan. Höpötelhään tyhjäpäiväsiä asioita. Niitä näitä. Kyselen vanhoista asioista. Makaroonivellin keittämisestä ja kampanisujen leipomisesta. Vastaihlaan kärsivällisesti niihin samoihin kysymyksiin, joita on kysytty jo viis kertaa viimisen puolen tunnin aikana. "Ai tekkös asutta Rovaniemelä? Mitäs tet sielä?"

Luonnollisesti elämä on hiljahleen vuosien saatossa muotoutunu siihen suunthaan, että Mummo on se, josta pietethään huolta, eikä toisin päin. Joo joo. Näin sen kuuluu mennäkki, ja ymmärrän sen. Nyt vaalithaan tätä suhdetta, mikä meilä nyt on.

Saanko kuitenki sanoa, että mulla on ikävä minun Mummoa? Sitä Mummoa, joka muistaa minun lapsuuen.

Tänhään Mummo istuskeli keinutuolissa ja katto ko Elsi piirteli. "Ossaaks kirjottaa jo oman nimen? Ossaaks kirjottaa Annukka Ylitalo?"

 

Elämännälkää

Onko se se keski-ikä, läheisten kuolemat, korona-aika vaiko karmea sota Ukrainassa, joka on herättäny minussa halun jotenki ahmia tätä elämää. En tiä. Ehkä kaiken yhteissumma. Ei siis sillä tavalla, että pitäis hulluna reissata tai kokea jotaki suuria ja superhienoja kokemuksia. Mutta jotenki ahmia läheisten ihmisten seuraa, ahmia arkea ja viikonloppuja, ahmia hyviä ja kauhniita hetkiä. (Ja miksei toki herkkujaki siinä sivussa.)

Enemmän ja enemmän tajuan, kuinka paljon pienet hetket merkittee. Pienet asiat. Päiväkahvit terassilla, pyörämatka töihin, juttuhetki työkaverin kans, jätskitötterö, ruokailu perheen kans, ystävälliset sanat kanssaihmisiltä, kahvit ystävien kans ja kaunis kukkakimppu siistillä ruokapöyällä. Ei se sen kummempaa tartte olla. 

Erhäänä kauhniina iltapäivänä päätin tehä itteni onnelliseksi, ja kävellä - siis kävellä - kotoa kaupunkhiin, ko olthiin menossa ystävän kans elokuvhiin. Siis aivan seku vain kävellä. Koskaan ei ole semmosseen aikaa, vaan paikkoihin menhään aina tukka putkela joko pyörälä tai autola. Ei ole nykysten jotenki aikaa käveleskellä hiljokseen paikasta a paikhaan b. Lenkile lähethään sitte erikseen.

Tai hetkinen. Korjaan: Mie en ota  semmosseen aikaa koskaan. Kyllähän tuota minun taannoista kaupunkhiin kävelyäki edelsi kodin järkkäämistä ja siivoamista ja pyykkäämistä, ja sitä hommaa ois riittäny vaikka koko illaksi, mutta sitten päätin jättää kaiken kesken. Jos mie aina ootan, että kaikki "tärkeämmät hommat" on tehty, ennenkö voi tehä jotaki kivempaa ja jotaki mistä nautin, niin ne kivemmat hommat jää tekemättä. Koskaan ei tule valmista. 

Mutta ei muutes tule valmista siitä elämän ahmimisestakhaan. Sitä hetkeä ei koskaan tule, että voisin sanoa, että nyt olen vaikkapa viettäny tarpheeksi aikaa läheisteni kans tai nauttinu tarpheeksi luonnon kauneuesta. Koskaan ei tule sitä hetkeä, että elämän ahmimisesta tulis ähky. Sitä mulla on välillä hankala hyväksyä. Sen järkyttävän elämännälän kanssa on joskus tosi haastavaa tasapainoilla, kun haluais olla joka paikassa ja tehä kaikkea. Tai no, olen saanu kyllä tosi hyvin - varsinki kuluhneen vuen aikana - rajattua sitä. Siis että ennää ei ole pakko yrittää olla joka paikassa ja saaha ittele palasta kaikesta. Priorisointi on alkanu käyä helpommaksi.

Tämän kesän teema on ahmia valikoiden niitä elämän pieniä hyviä hetkiä. Jokanen löytäkhöön ja valitkoon itte oman elämänsä kauhniit hetket. Tänä aamuna, loman juuri alettua, nauttiessani aamukahvia, ja kattellessani tyttärieni piirtelyä, mietin, että miten mie voin ikinä saaha tarpheekseni tästä, mitä mulla on nyt juuri silmien eessä? Mitä muuta mie voin ikinä haluta, ko tämän?

Tämän kaiken kauhniin, mikä on meillä lainassa. Lapset. Ja lasiterassi. 

Sodan herättämät ajatukset

Epäusko, epätoivo, kauhu, pakokauhu, suru, sääli, raivo, viha ja huoli. Siinä muutamia niistä tuntheista, joita mieli koetti jotenki käsitellä ensimmäisinä päivinä sen jälkheen, ko Putin&co. hyökkäsi Ukraihnaan reilut kaks viikkoa sitte. Miksi just nyt nämä uutiset sai tämän mahottoman mielenmylleryksen käynthiin? Sotia on maailmassa jatkuvasti. Joka päivä ihmiset joutuu elähmään sodan kauhujen keskelä. Ja se on ihan kauheaa. 

Mutta miten tämä sota Ukrainassa tuli näin ihole? Miksi just tämä sota sai minun maailmasta hetkeksi katoahmaan värit? Miksi just tämän sodan takia niin monet asiat elämässä tuntuu todella, siis todella, turhanpäiväsiltä? 

Vastauksia on monia. Ainaki kolme. Ensinnäki se, että tämä sota tulvii meän kothiin joka luukusta, sillä se on meillä Euroopassa. Uutisvahit kilkattaa, uutisia ja erikoislähetyksiä on joka kanavalla, ja radio-ohjelmia ja podcasteja on joka lähtöön. Ne rauhottaa minua jotenki. Kuuntelen mielelläni rauhallisten asiantuntijoitten arvioita tilantheesta. Toki ymmärrän, että ei tässä kukhaan voi mithään varmaa mistään sanoa, mutta ainaki arviot on valistuhneempia ko minun oman pään sisälä pyörittelemät kauhuskenaariot. 

Toisekseen, Venäjä - tai siis Putin - toelaki hyökkäsi (taas) naapurimaahansa. Kärjistetysti: me voitas olla Ukraina. Tottakai on ihan luonnollista, että heti ajatukset mennee siihen, että mitä jos se hullu päättäis hyökätä Suohmeenki ties mistä syystä, vaikka tässä nyt ei meitä suohraan ollakhaan uhattu. Toki samoja asioita tuli ajateltua jo 2008 Georgian soan aikhaan (kyllä, vuosiluku piti ihan tarkistaa), ja 2014 ko Venäjä miehitti Krimin. Mutta sitten ne ajatukset jäi kaiken maailman muitten ajatusten varhjoon. Ja nyt taas itänaapuri muistuttellee meitä ydinasseista ja muista kauheuksista.

Kolmanneksi, erotuksena edellä mainittuihin kriiseihin (ja esim. vuen 2015 pakolaiskriisiin), mie olen tämän sodan aikana äiti. Toki ennenki olen mielestäni ihan tarpheeksi hyvin (mitä se nyt ikinä tarkottaakhaan) pystyny eläytyhmään maailman kauheuksiin, mutta ihan oma sävynsä kaikessa tässä on nyt. Erityisesti ajatus tämän sodan vaikutuksista minun lasten - ja kaikkien maailman lasten - tulevaisuutheen lievästi sanottunua ahistaa. Myös pelko sodan laajenemisesta, ja siitä, että se jossaki vaiheessa koskis suohraan Suomeaki saa vattan sisälmykset kääntyilehmään. Ajatus siitä, että joutusin jättähmään minun tytöt lähtiessäni täyttähmään sodanajan tehtävääni, sai - ja saa - minut voihmaan fyysisesti pahoin. Oksettaa pelkkä ajatuski.

Tämän reilun kaks viikkoa, mitä Ukrainan sota on kestäny, olen mielessäni käsitelly kaikkia elämäni aikana kuulemiani itsenäisyyspäivien juhlapuheita, sekä keskusteluja esimerkiksi veteraanien ja mummojeni kans. Olen luullu ossaavani kuvitella edes osittain mitä he joutuivat aikanansa kokehmaan. Mutta nyt, kun (Venäjän) uhka on tavahlaan todellisempi ko koskaan aikasemmin minun elinaikana, minusta tuntuu, että kaikki juhlapuheet ja kuulemani kokemukset on muuttunu käsinkosketeltaviksi. Että kuinka OIKEASTI se on ollu kauheaa jättää koti. Koko elämä. Ja kuinka OIKEASTI tämä itsenäisyys on puolustettu ja pidetty verellä. Kaikki kiitollisuus ei olekhaan ennää sanahelinää. Toivo siitä, että rauha kestäis ikusesti, ei ole ennää klisee.

Rauha. Se on kaiken edellytys. Hetken jo ehin miettiä, oisko meän sukupolvesta siihen. Siis taistelehmaan rauhan puolesta. Niinkö Ukrainassa nyt tekevät. Hetken eppäilinki. Ko eppäilin itteäniki! Me olhaan saatu koko elämämme ellää rauhan aikaa. Me olhaan opittu pitähmään tätä kaikkea itsestäänselvyytenä. Me olhaan saatu keskittyä täysin itheemme, ja ittemme kehittämisseen. Minä, minä ja minä. Minun perhe, minun elämä, minun paras versio ittestäni. 

Sitten puhuin ihmisten kanssa. Ystävien ja tuttavien kanssa. Ja minun usko meihin palasi nopeasti. Jos pakko ois, tietenki me taisteltais rauhan puolesta! Ei se helppoa ois. Ei se ollu meän veteraanisukulpolvelekhaan helppoa. Jättää perheitä. Jättää kotia ja koko elämää. Ei se ole helppoa ukrainalaisilekhaan.

Usko siihen, että hyvä voittaa on nyt välttämättömämpää ko koskaan. Vaikka en itte joka hetki siihen uskoiskaan, minun on pakko olla uskovinani. Koska jos en niin tehe, minkälaisen maailman mie jätän omile lapsilleni? Toivottoman. Ja jos tässä pahassa maailmassa ei ole toivoa, niin silloin ei ole mithään.

Minua väsyttää

 "Se mihin keskityt, lisääntyy." Terkut täältä pyykkivuoren nro 105 takkaa! Lapset leikkii taustalla. Me olhaan tänhään taas kotona. Eilen illala viikon perheessä riehunu mahatauti otti TAAS takapakkia, ja nyt ootethaan, että oliko se vain ilmanen encore, vaiko kenties ihan uusi pöpö.

Mietin, että loppuuko nämä sairastelut, jos en ennää vain kiinnitä niihin huomiota? Mitä jos olenki aivan ko niitä ei oiskaan? Olen iloinnu ja nauttinu jokasesta ihan tavallisesta terhveestä arki- ja vapaapäivästä täysillä. Miksi ne päivät ei sitte lisäänny? Päinvastoin tuntuu, että aina ko sanon äähneen, että "olipa ihana päivä ko kaikki oli terhveinä", niin se on sama ko tillaamalla tillais seuraavan taudin seuraavaksi yöksi. Jos sama meno jatkuu kessään, tätä sairastelurumbaa on kestäny kaks vuotta, poislukien kesät. Siis että joka kuukausi vähinthään yks räkä- tms. tauti, ja harvemmin tietysti molemmilla lapsila tasan yhtäaikaa, jolloin sairastupa saattaa pyöriä pariki viikkoa putkeen.

Normaalia on, kyllä kyllä. Ei läheskään joka perheessä, mutta silti vielä normaalia. Tiedän. On varhmaan normaalia myös se, että minua väsyttää tämä. Vaikka toisaalta huomaan myös tottuhneeni. Turtuhneeni. Suunnitelmat muuttuu tai perruuntuu. Työt hoijjethaan ko ehithään, monesti Pikku Kakkosen aikhaan ja iltasin tai öisin. Palavereja ja sovittuja menoja siirrehlään. Aivan jatkuvalla syötöllä. Tällä hetkelä talo on aivan läävä. Paikka, jossa selvithään päivä kerrahlaan.

Kaikenlaisia asioita pelkäsin ja jännitin etukätheen lapsia oottaessani, mutta tätä rallia en ollu tajunnu pelätä. Parempi toki niin. Lapsiperheitten sairastelumaratonit oli ennen vain puheenaihe muitten joukossa työpaikan kahvihuohneessa. Nyt se aihe on muuttunu mulle lihaksi. Se tuntuu. Se tuntuu just nyt niin, että tekis mieli itkeä ja raivota ja polkea jalkaa.

Ehkä sen tehenki. Sitte taas helpottaa. Sitte taas muistan, että lopulta meillä on asiat tosi hyvin. Turvaverkkoa on, ja me pystymä joustaan töistä. 

Ja kirjotan tämän taas; olen oikeasti kiitollinen että tähän saakka nämä sairastelut on ollu ohimeneviä tauteja. Olen myös kiitollinen, että minun tämän vuen osittaisen hoitovappaan kevyin vaihe sattuu just tähän hetkeen, osittain tähän helmikuuhun, josta puolet pyhitethiin Isolle K:lle, ja toinen puolisko näköhjään Isolle Yrjölle.

Mutta juuri nyt väsyttää. Siis ei niinkhään fyysisesti, vaan minun mieltä väsyttää. Väsyttää.

"Se mihin keskityt, lisääntyy." Kokkeilen tätä vielä. Ajatukset pois väsymyksestä. Pois sairastelusta. Keskityn kaikheen muuhun. Kaikheen, mikä on hyvin.

Kyllä tämä tästä. Kaikki järjestyy. Kaikki aina järjestyy.