Mummola on myynnissä. Me olema käyny sitä nyt välipäivinä näyttämässä potentiaalisille ostajille. Sielä me esittelimmä Mummon elämäntyötä. Viehraat ihmiset tallusteli arvioimassa Mummon keittiötä, saunaa, olkkaria, makuuhuonetta. Minun ja pikkusiskon salasta majaa käythiin taskulamppujen kans kylmälä vintilä kurkkimassa. Yksile kattojille siinä itku kurkussa vitsailinki, että valitettavasti en voi antaa kenenkhään mennä sinne majhaan, ko en ole majan sääntöjen edellyttämällä tavala hakenu siihen luppaa siskoltani.
Vaikka eihän se talo ennää sama ole, ko Mummoa ei sielä ole. Silti tuntuu niin haikealta. Ja vaikealta. Tiän, että ei meilä ole mahollisuutta taloa pittää, ja vuokrala pitämisestä on vaivansa, ja remonttireiskaaki talo tarttis. Myyntiä huonompi vaihtoehto ois laittaa talo kylmäksi, ja antaa lahota siihen. Se se vasta oliski surullista. Mieluummin niin, että talo - tai ees tontti - sais uuen elämän.
Minua on jotenki aina kovasti surettanu asumattomiksi jääheet talot. Autiot, tyhjät talot. Niissä on jotaki niin valtavan melankolista. Taloissa, jotka ovat olheet jonku elämäntöitä. Jonku suurimpia unelmia. Sitte yhtäkkiä pihat kasvaa heinää. Yhtäkkiä porthaat hautautuu lumikinosten alle. Päässä soi Ylitalon Tarjan Kotikallioilla - laulu: "Ennen seutu tää raikui elämää, nyt on paikka niin hiljainen. Lapsuuskodistaan kerran luopumaan joutuu meistä jokainen."
Mummolekki tuo kotitalo oli niin äärettömän rakas, ja sen säilyttämisen ja pitämisen etheen hän teki kaikkensa. Pienestä palkasta Mummo hommasi ittelensä miehleiset huonekalut, ja vanhan kansan tapojen mukasesti säilö vintile ja varastoihin kaikenlaista tarpheellista ja tarpheetonta. Nyt Mummo on poissa, mutta se kaikki tavara on jäljelä. Tavara, jota lopulta kukhaan ei tartte eikä halua. Etenki nykyaikana, ko kaikila on jo kaikki paikat täynä omasta takkaa.
Kovasti siinä Mummolan kaappeja aukoessani ja varastoja esitellessäni taas kerran mietin omia elämänarvojani. Millä on lopulta merkitystä? Ei ainakhaan sillä, että tekis enemmän töitä, että sais hankittua enemmän tavaraa. En tarkota, että Mummokhaan ois mitenkhään keskittyny materian hankkimisseen. Ei missään nimessä. Mutta koska hän ei juurikhaan heitelly mithään koskaan menehmään, tulos näkkyy nyt pursuilevina kaappeina ja varastoina.
Ja siis vaikka sieltä jotaki arvokasta löytyiski, sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Ei Mummo ole asioita ostellu sillä ajatuksela, että jälkipolvile ois enemmän perintöä. En kyllä miekhään sillä mielin mithään ostelis. Mieluummin käytän rahat johonki yhteisseen tekemisseen ko maljakhoon, jonka lapset voi sitte minun kuoltua myyä ja saaha siitä jonku lantin. No, ehkä jos siitä maljakosta oikein kovasti tykkää, niin voi ehkä sekä ostaa sen, että käyttää rahhaa yhteisseen tekemisseen, mutta varsinki näinä taloudellisesti tiukkoina aikoina yhä useammat joutuu toden teola punnitheen mihin varansa käyttävät, eikä välttämättä ole mahollista ostaa sekä maljakkoa että yhteistä tekemistä.
Kuten aina ennenki arvopunnintaa tehdessäni, tulin taasen siihen tulokseen, että tärkeintä on se, että elän ja olen mulle tärkeimpien ihmisten kanssa niin paljon ko mahollista. Yhteinen aika on arvokhaampaa ko mikhään, eikä milhään muula lopulta ei ole yhtä paljon merkitystä.
Mummola on myynnissä. Mutta Mummolassa eletyt hetket ja muistot eivät.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti