Tilitystä

Olipahan joulunseutu. Sairastelua, tappelua, kitinää, kätinää, lyhyttä pinnaa, tyytymättömyyttä, huutamista, vääntämistä, kasvattamista, kasvamista, yskää, kuumetta, Netflixiä, RuutuPlussaa, YleAreenaa, huonoja öitä, kärtyämistä ja vielä kerran vähän lissää kitinää ja kätinää. Kuten ystäväni totesi; ihan perus perhejoulu siis! 

Nooh, olihan meilä toki kaikkea muutaki! Siis niitä onnellisiaki hetkiä runsaasti. Ja jahka tauti saathiin ajettua talosta, ja päästiin kunnola ulkoihleen, alko elämä toden teola taas näyttää parempia puoliansa, vaikka kuvittelin jo lasteni lapsuuen loppuhneen ja kaiken olevan pilala ja raunioina. No mutta! Onhan se onni, että on tämmönen perhe, jonka piirissä saa turvallisesti päästellä kaikki kiukut, eikä tartte pelätä seurauksia. Takana on kuitenki isojen elämänmuutosten syksy, kun perheessä on yhtäkkiä koululainen, ja kuopuksenki on pitäny tottua päiväkotiarkheen ilman isosiskoa. 

Vuen 2024 parhaita juttuja ovat kyllä ehottomasti olheet perheen yhteiset reissut meän Pikku-Ukola, joka ajethiin meän pihhaan helmikuussa. Tytöt on just sopivan ikäsiä matkailuautola reissaamisseen, joten nyt olema ottanu siitä kaiken irti. Ymmärrämmä, että teinejä ei sitte välttis ennää kovin kiinnostele lähteä meän kans piehniin tiloihin reissaahmaan. Ja voi olla ettei kylki kyljessä matkailu nappaa meitä aikusiakhaan ennää sitte teini-ikästen kans. Se jääpi nähtäväksi, mutta nyt elämä tätä hetkeä!

Toinen erityisen mahtava juttu tänä vuona on ollu esikoisen lukehmaan oppiminen, ja siihen liittyen nostettakhoon esile ensin 2.11., jolloin hän alko yhtäkkiä hautuumaareissula lueskella hautakivistä nimiä. Toinen tähän liittyvä tärkeä päivä on joulukuun 10. päivä, jolloin hän alko aivan yhtäkkiä kesken aamukähinöitten kirjottaa ihan ensimmäistä ommaa tarinaa. Helppo tuo oppimisen tie ei ole ollu, ja siitä tämä viisas lapsi muistutti minua yhen joulukuisen erittäin äänekhään ja intensiivisen tappelun jälkheen sanomalla että "Äiti, sie et ymmärrä kuinka rankkaa lapsela on aina ko alkaa uus kirjain!". Voi lapsirakas! Äiti on kyllä päässy tämän asian täysin unohtaan, mutta koetan tulevaisuuessa muistaa. Vielä on kevhääle kirjaimia opeteltavaksi, joten ymmärrystä tarvithaan. 

Kolmas (varsinki) henkisesti iso asia on ollu se, ko ihanat ranskalaiset (kaks siskosta perheineen) ostivat alkuvuesta Mummolan. Nyt on muhavintti remontoitu niin upeaksi, että itkeä piti, ko kävin sielä ekan kerran. Tapaninpäivänä pääsimä illalliselle Mummolan pirthiin, ja tunnelma oli taas uskomaton. Ei olis oma mielikuvitus ikinä riittäny näin mahtahvaan lopputulehmaan Mummon rakhaan talon suhteen. Nyt taloa kunnostethaan, käytethään ja rakastethaan. Sielä on elämää, perheitä ja lapsia, ja meki pääsemä aina välilä osaksi sitä. 

Neljäntenä hienona asiana viime vuesta mielessä ovat monenlaiset musiikkiprojektit ja keikat joissa olen saanu olla mukana. Ohjelmisto on sopivasti laajentunu, ja olen oppinu paljon uusista ja vanhoista kokhoonpanoista. Tuntuu, että keikkoja oli just sen verran ko olen jaksanu ja ehtiny tehäkki. Soisin saman tahin jatkuvan tänäki vuona, jos vain mahollista. 

Niin sitä vain tapahtuu kaikkea vuenkierron aikana. Ja yhtäkkiä on taas tammikuun ekat päivät! Kuten tapoihini kuuluu, luppailen - tai siis aijjon - kaikenlaista, ja toivon, että saan luvattuja muutoksia aikaseksi ees osittain. Tässäpä siis minun tulevan vuen aikomiset satunnaisessa järjestyksessä:

- Nipistän vieläki enemmän aikaa perheelle kaikesta muusta. Ei vaadi selityksiä, mutta sanottakhoon, että tässä kun on saanu vähän esimakua siitä, minkälaista on otella verbaalisesti lahjakhaan ja tunneälykhään lapsen kanssa, mietin, että tulevia matseja silmällä pitäen on aktiivisesti yritettävä rakentaa vankkaa pohjaa ydinperhesuhteille, jotta sitte kestettäs paremmin kaikki elämän myrskyt.

- Enemmän kasvisruokia. Kovasti yritethään nyt löytää lissää maistuvia kasvisruokavaihtoehtoja. Jos nyt ees kerran viikhoon saatas säännöllisesti yks kasvisruoka, niin ois jo tosi hyvä.

- Parempi treenivuosi. Vuosi 2024 meni edeltähjäänsä nähen jotenki vähän plörinäksi. Oli semmosta räpistelyä ja rämpimistä. Joo, oli selkäongelmia, mutta myös puhtaasti sitä, että en vain saanu otettua aikaa omale liikkumiselle tarpheeksi. 

- Enemmän kirjoja. Syyslomasta lähtien olen innostunu taas lukehmaan fyysisiä kirjoja. Ja ah, se on niin parasta! Aijjon ehottomasti jatkaa tätä, sillä kaiken tämän kännykkäelämän keskelä kirja maadottaa paremmin ko mikhään.

- Jatkan tavaroitten vähentämistä. Tämä homma etenee pikkuhiljaa. Mutta vieläki on hävitettävää! Huh, missä yltäkylläsyyessä me elämä!

- Enemmän aikaa sohvala. Viime vuona tämän lupasin, ja täytyy myöntää, että en ole tämän osalta päässy kovin hyvhiin tuloksiin. Harjotukset siis jatkuu!

Ulkona on 19 pakkasta. Toni lähti työhomhiin. Esikoinen lukkee sohvala Koiramäki-kirjaa, ja kuopus on "rentouttavassa vaahtokylvyssä", kuten hän itte asian ilmasi. Mie istahin keittiönpöyän äähreen kirjothaan pitkästä aikaa. Kattelen välilä tuota Mummon varastosta löytämääni kaunista joululiinaa. 

Nyt on jotenki sydän tosi täynä. 

Mutta niin on jääkaapit, kaapit ja varastotki, joten ei muutako jämiä syöhmään, kaappeja raivaahmaan ja kirppispöytää varraihleen! Tosin näistä hommista nipistän kyllä kätevästi sitä aikaa perheelle heti ko lapset vain suostuvat taas hengaahmaan minun kans. 

Arki hedelmäkulhossa

Elokuussa tässä hedelmäkulhossa oli hedelmiä. Ylheensä banaania. Joskus laitoin näön vuoksi omenoita ja appelsiinejaki, mutta tykkään säilyttää niitä jääkaapissa, joten siksi kulhossa oli enimmäkseen vain banaania. 

Nyt olhaan tässä. Hedelmät on missä sattuu - siis jos niitä ylipäänsä talossa on - ja kulhossa on mitä sattuu roinaa, jota yritän epätoivosesti kerätä yhteen kassaan. Tai oikeastaan niitä kasoja on ympähriinsä. Kolpalaatikot on täynä kolpaa.

Päätin kesäloman lopussa, että teen asioita sen etheen, että oisin hauska ja mukava muulloinki ko lomila ja lauantaisin. Olen kyllä tehnykki, mutta maksimaaliset tulokset antaa vielä oottaa itteänsä. Hieman on ollu pään sisälä (ja ulkopuolelaki) kireää viime viikkoina, ja monesti tuntuu, että aina silloin ko itte olisin valmis olehmaan "hauska ja mukava" niin joku muu perheenjäsen on ihan jotaki muuta.

Varsinki aamuista on taas tullu haasteellisia, kun lapset lähtee eri aikoina eri paikkoihin. Toinen herrää ko vieteri ja on samantien valmis, ja toinen taas haluais venyä ja vanua ja sitte jäähä vain leikkihmään kotia. Lähtiessä vaatheet on huonot, sopivaa aamupallaa ei löyvvy ja ulkovaatheet ahistaa. Viimeksi eilen aamula kuulin itteni uhkailevan 5-vuotiasta lelujen takavarikoinnila jos ei ala vaatheet sämähtää pääle, johon lapsi huusi vastaukseksi, että on niin kamalaa, ko jatkuvasti tullee asioita joitten takia täytyy itkeä ja kiukutella, ja että me vanhemmat olhaan ihan liian vaikeita. Koulutettuna pedagogina ja kypsänä aikusena totesin (huusin) hänen olevan kiittämätön ja muistutin käytöksen ja joululahjojen määrän välisestä suorasta yhteyestä. 

Kyllä, tiedän, että myös minun käytös on ihan luonnollista, ja tokihan antheeksi aina pyyehlään. Mutta taas olen todennu sen, että pinna on paljon pidempi, jos elämässä on vähemmän "ylimääräsiä" asioita. Tietenkhään aina ei voi valita mitä huolia ja hommia elämässä etheen tullee, mutta jos pystyy itte vähän karsihmaan taakan määrää, niin se kannattaa tehä.

Nyt, kun töissä alkaa taas ens viikola uus jakso, koin sopivaksi ajankohaksi tarkistaa oma tilanne. Hedelmäkulho ei näytä hyvältä. Tai no, elämältähän se näyttää. Mutta mie haluan, että tuossa kulhossa on hedelmiä. Haluan, että mulla on aikaa laittaa nuo muut roinat ees kerran viikossa omile paikoihleen. Haluan, että mulla on aikaa ottaa tuosta kulhosta hedelmiä, ja pilkkoa niitä ilosena koko perheele iltapalapöythään, jonka ääressä me mukavina ja hauskoina käymä läpi päivän tapahtumia. 

Nooh, eihän tässä nyt mithään haihattelijoita olla. Tiedostan, että arjessa pilkotut hedelmät voivat olla monesti ihan liikaa vaadittu. Mutta jos ei itte yritä tehä elämästä sen näköstä ko itte haluaa niin siinä saattaa jäähä hedelmät syömättä!

Ja siis ravitsemussuositusten mukhaanhan meän täytyy syä "vihanneksia, juureksia, hedelmiä ja marjoja monipuolisesti, 500–800 g päivässä tai enemmän". Eli ei muutako kulho täytheen hedelmiä, ja pilkkomishomhiin!

Eskari-itkut

Pitkin viime ja tätä viikkoa olen itkeskelly. En surusta, mutta en kyllä varsinaisesti ilostakhaan. Se on semmosta haikeusitkua. Äiti-itkua. Elämäitkua.

Huomena minun esikoinen syö viimistä kertaa aamupalan päiväkodissa. Ja louhnaan. Ja välipalan. Eskarilaisen pulpetti on jo siivottu. Viimistä kertaa häntä hakiessani kuulen päiväkodin pihala, mitä hän on päivän aikana touhunu. Yksi kuuen vuen ajanjakso päättyy huomena. 

Nämä kyynehleet ovat myös onnenkyynehleitä. Onnea on ollu saaha olla juuri tässä meän päiväkodissa, missä meän lapsi on saanu kasvaa turvallisten ja tuttujen aikusten lempeässä ohjauksessa. Niinkö elähmään ylheensä, näihin päiväkotivuossiinki on mahtunu vaikeita aikoja, ja poikkeuksetta me olema saanu apua ja tukea päiväkodin aikusilta. Millon olen kyselly apua välikausivaatheitten valinthaan ja milloin pohtinu, miten puhua lapsen kans kuolemasta. Kaikheen, piehniin ja isoihin asioihin, on löytyny vastauksia, vinkkejä ja myötätuntoa. Väsyhneinä aamuina lapset on otettu multa lempeästi aamupalale, ja halattu minua ja kehotettu menehmään töihin kaikessa rauhassa.

Kaikki sanat, mitä haluaisin meän päiväkodin henkilökunnasta sanoa, tuntuvat latteilta. Miten voi kuvata sitä kiitollisuutta, jota tuntee niitä ihmisiä kohtaan, jotka pitävät niistä meän kalleimmista aartheista huolta päivät? Jotka näkevät meän lapset. Jotka näkevät just sen minun lapsen. Ja näkevät sen hyvän hänessä. Ja vielä sanovat sen mulle äähneen päivän päätheeksi. Ei siitä kaikesta kiittämisseen ole sanoja edes olemassa.

Kiitos. 

Huomena vien viimistä kertaa kaksi lasta päiväkothiin. Aika monheen vanhemphaan törmään huomena viimistä kertaa viedessä tai hakiessa. Ne on tärkeitä törmäämisiä. Lyhyitä vertaistuen hetkiä, jolloin jo pelkkä katse riittää. Kiire on, mutta puolesta sanasta ymmärrethään toisia. Toivotethaan tsemppiä ja mukavaa päivää. Taputethaan olkapääle tai halathaan. 

Olen saanu näitten kuuen vuen aikana tutustua mahtahviin ihmissiin. Yhessä on istuttu vanhempainiltoja, järkätty musikaaleja, oltu talkoissa ja juhlittukki. Pienen talon etu tämmönen yhteisöllisyys. Puhelihmeen on näitten vuosien aikana kertyny monta uutta puhelinnumeroa, naamakirhjaan monta uutta kaveria ja instaan monta uutta seurattavvaa. On tullu paljon uusia kavereita, joitten kans jäähään takuuvaramasti tulevaisuuessaki kaupassa suusta kiini jakahmaan lastemme ja perheittemme kuulumisia. Olen saanu ystäviä. Niitä, joile voin soittaa tarvittaessa keskelä yötä. Niitä, joitten vertaistuen ansiosta olen parempi äiti. Niitä, joitten lapset tuntuu lähes omilta.

Eskarivuosi oli tunteikas, ja siitä huolimatta - tai ehkä juuri siksi - meän eskarilaisen mielestä elämän parasta aikaa. Hän ei haluais, että eskari loppuu. En halua sanoa hälle, että "oota vain, kyllä elämässä tullee vielä paljon kaikkea mahtavaa". Ei hänen tartte oottaa tulevaa. Hän voi olla tässä ja nyt ja tuntea, että tämä aika on ollu aivan mahtavaa. Sen loppuminen saa tuntua. Se saa itkettää ja surettaa. Luopuminen on vaikeaa, mutta oisko tämä ollukhaan mithään erityistä, jos tämä ois jatkunu ikusesti? 

Huomena on meän esikoisen viiminen päivä päiväkodissa. 

Mutta huomena illala meän esikoinen saa elämänsä ensimmäisen todistuksen.

Pienistä puroista

Hyvät ja huonot asiat elämässä voivat syntyä pienistä puroista. Pikkuhiljaa. Pala kerrahlaan. Pikku silppuna sielä täälä. Se voi olla vaikeaa esim. minunlaisile, jotka haluais lähtökohtasesti aina ryssäyttää kaikki asiat kerrala kunthoon. Keskeneräsyyen sietäminen on ollu todellaki opeteltava taito, ja sitä on tullu opeteltua niin tietosesti ko olosuhteitten pakostaki. Nyt - 42-vuotihaana - alan nähä pikkuhiljasuuen hyvät puolet. Pienemmät palat on helpompi niellä. Pieninä kulhauksina liemet miellyttävämpi jua. 

Säästöt ja menot syntyvät pienistä puroista. Kun kaikki on kallistunu vähäsen, on kaikista kallistumisista yhteensä syntyny iso summa. Olen aina ollu huono säästäjä, koska olen ajatellu, että mitä sitä turhaan säästähmään, ko säästöön jäävät summat ovat niin naurettavan pieniä. No, nyt olen saanu iskostettua päähäni, että mikhään summa ei ole liian pieni säästettäväksi. Jostaki bongasin hyvän vinkin, että esim. kerran viikossa tassaillee tililä olevan summan vaikka tasakymphiin, ja siirtää sen tasaussumman säästöön. Tänä aamuna siirsin säästötilile 4,79€. Sielä se on! Miljoonan alku! 

Menojen suhteen haluan jatkaa kuluttamisen vähentämisen kultasella ja joskus kaitasella tielä, ja tehä tarvittavia ostoksia harkiten. Säästöjä syntyy siinäki pienistä asioista. Yritän löytää vielä enemmän asioita käytettyinä, vaikkaki se vaatii aikaa, ennakointia ja huolellisuutta. Semmosta pyhää kolminaisuutta, jota ei vielä ihan tarpheeksi tässä "torimuijjailussa" ole. Mutta kehityn. Potentiaalia ja intoa on.

Pienistä palasista syntyy myös liikunnan harrastaminen. Aikoihnaan maratonreenissä opin siihen, että jos viikon ohjelmassa oli juosta yhteensä 42 km, oli se pakko jakkaa useammale päiväle lyhyemmiksi lenkeiksi, koska ei voinu viikonloppuna juosta kahta 21km lenkkiä, saatikka yhtä 42km lenkkiä. Tämä oppi on jotenki meinanu jäähä unhohlaan, mutta olen taas saamassa siitä mukavasti kiini. Jos päivän aikana ei ole aikaa muule, ko 20 minuutin kävelylle tai juoksule, niin on parempi käyä se, ko jättää kokohnaan käymättä. Minun päässä ongelma on ollu, että olen ajatellu, että alle tunnin liikuntasuoritus on turha suoritus. Mistä ihmeestä tuomonenki ajatus on bongattu? Ei pöljempää! Jos ei koskaan ole aikaa liikkua tuntia kerrahlaan, niin sittehän ei tule liikuttua ollenkhaan.

Kattelin tuossa Suunto-sovelluksen yhteenvetoa vuen 2023 liikkumisistani. Sielä oli sähköpyöräilyä semmoset 1200 km. Tuo pyöräily koostuu lähes kokohnaan minun 3km työmatkasta. Jos oisin kulkenu autola töissä, mulla ois menny 1200 km eestä dieseliä (huom: kaupunkiajhoon), ja oisin pyöräilly 1200km vähemmän. Niin. Siinäpä "pienistä puroista" - ajatusta konkreettisimmihlaan!

Pienistä puroista koostuu myös aika. Se kaikista arvokhain asia elämässä. Tärkein kysymys, jonka siis asetan taas itteleni on, että "mihin haluan aikaani käyttää?" Kun luppautuu tekemähään monia pieniä juttuja, yhessä ne haukkaavat ison siivun ajasta. Jos ja kun itte kenenki on priorisoitava ajankäyttöänsä, on ymmärrettävä, että ne pieniltä tuntuvat jututki vievät aikaa. Yhen sähköpostin lähettäminen voi yhtäkkiä viä yli puoli tuntia, ja se puoli tuntia on iso siivu lyhyestä arki-illasta. 

Aikahan on toki myös rahhaa, ja rahalla voi tiethyyn pisteesseen asti ostaa aikaa vaikkapa lomien tai siivouspalveluitten muodossa. Mutta aina semmoset ei ole mahollisia, jolloin ajan ostamisen tilale on otettava se priorisointi. Joskus se on ihan tosi hankalaa. Varsinki ihmiselle, joka haluais olla joka paikassa ja tehä kaikkea. 

Elämä koostuu pienistä hetkistä. Lapset kasvaa hetkissä. Lasten lapsuus on hetkiä. On väliä, miten niitä pieniä hetkiä käyttää.

Mummola on myynnissä

Mummola on myynnissä. Me olema käyny sitä nyt välipäivinä näyttämässä potentiaalisille ostajille. Sielä me esittelimmä Mummon elämäntyötä. Viehraat ihmiset tallusteli arvioimassa Mummon keittiötä, saunaa, olkkaria, makuuhuonetta. Minun ja pikkusiskon salasta majaa käythiin taskulamppujen kans kylmälä vintilä kurkkimassa. Yksile kattojille siinä itku kurkussa vitsailinki, että valitettavasti en voi antaa kenenkhään mennä sinne majhaan, ko en ole majan sääntöjen edellyttämällä tavala hakenu siihen luppaa siskoltani.

Vaikka eihän se talo ennää sama ole, ko Mummoa ei sielä ole. Silti tuntuu niin haikealta. Ja vaikealta. Tiän, että ei meilä ole mahollisuutta taloa pittää, ja vuokrala pitämisestä on vaivansa, ja remonttireiskaaki talo tarttis. Myyntiä huonompi vaihtoehto ois laittaa talo kylmäksi, ja antaa lahota siihen. Se se vasta oliski surullista. Mieluummin niin, että talo - tai ees tontti - sais uuen elämän. 

Minua on jotenki aina kovasti surettanu asumattomiksi jääheet talot. Autiot, tyhjät talot. Niissä on jotaki niin valtavan melankolista. Taloissa, jotka ovat olheet jonku elämäntöitä. Jonku suurimpia unelmia. Sitte yhtäkkiä pihat kasvaa heinää. Yhtäkkiä porthaat hautautuu lumikinosten alle. Päässä soi Ylitalon Tarjan Kotikallioilla - laulu: "Ennen seutu tää raikui elämää, nyt on paikka niin hiljainen. Lapsuuskodistaan kerran luopumaan joutuu meistä jokainen." 

Mummolekki tuo kotitalo oli niin äärettömän rakas, ja sen säilyttämisen ja pitämisen etheen hän teki kaikkensa. Pienestä palkasta Mummo hommasi ittelensä miehleiset huonekalut, ja vanhan kansan tapojen mukasesti säilö vintile ja varastoihin kaikenlaista tarpheellista ja tarpheetonta. Nyt Mummo on poissa, mutta se kaikki tavara on jäljelä. Tavara, jota lopulta kukhaan ei tartte eikä halua. Etenki nykyaikana, ko kaikila on jo kaikki paikat täynä omasta takkaa.

Kovasti siinä Mummolan kaappeja aukoessani ja varastoja esitellessäni taas kerran mietin omia elämänarvojani. Millä on lopulta merkitystä? Ei ainakhaan sillä, että tekis enemmän töitä, että sais hankittua enemmän tavaraa. En tarkota, että Mummokhaan ois mitenkhään keskittyny materian hankkimisseen. Ei missään nimessä. Mutta koska hän ei juurikhaan heitelly mithään koskaan menehmään, tulos näkkyy nyt pursuilevina kaappeina ja varastoina. 

Ja siis vaikka sieltä jotaki arvokasta löytyiski, sillä ei varsinaisesti ole merkitystä. Ei Mummo ole asioita ostellu sillä ajatuksela, että jälkipolvile ois enemmän perintöä. En kyllä miekhään sillä mielin mithään ostelis. Mieluummin käytän rahat johonki yhteisseen tekemisseen ko maljakhoon, jonka lapset voi sitte minun kuoltua myyä ja saaha siitä jonku lantin. No, ehkä jos siitä maljakosta oikein kovasti tykkää, niin voi ehkä sekä ostaa sen, että käyttää rahhaa yhteisseen tekemisseen, mutta varsinki näinä taloudellisesti tiukkoina aikoina yhä useammat joutuu toden teola punnitheen mihin varansa käyttävät, eikä välttämättä ole mahollista ostaa sekä maljakkoa että yhteistä tekemistä.

Kuten aina ennenki arvopunnintaa tehdessäni, tulin taasen siihen tulokseen, että tärkeintä on se, että elän ja olen mulle tärkeimpien ihmisten kanssa niin paljon ko mahollista. Yhteinen aika on arvokhaampaa ko mikhään, eikä milhään muula lopulta ei ole yhtä paljon merkitystä. 

Mummola on myynnissä. Mutta Mummolassa eletyt hetket ja muistot eivät.

Omien huohneitten aikakausi

Tämä oli se syysloma, jolloin meän lapset muutti omhiin huohneissiin. Yllättäen tästä tuli meän perheessä semmonen iso (ensimmäisen maailman) siirtymäriitti, ja lapset kasvo sen myötä ihan silmissä. Kun me vajaat 3,5 vuotta sitte muutethiin tähän meän kothiin, yläkerthaan tuli makkarit ja konttori ja alas lasten leikkihuone. Lapset oli niin pieniä, että oli mahtavaa, ko päiväelämä rajottu alakerthaan, jolloin ei tarvinu esim. ruokaa laittaessa ravata ylhäälä kattomassa onko kaikki ok, eikä tarvinu pelätä lasten porthaissa kompuroimista jne. 

Nukkumajärjestelyitä meilä on ollu jos jonkulaisia (huoh), mutta ehkä vuen verran tytöt on nukkunu yhessä huohneessa keskehnään. Nyt heän omasta (tooodella harthaasta) toihveesta päätethiin uhrata siivu syyslomasta siihen, että molemmat saa omat huohneet. Miehän siis kuvittelin, että se ois päivän homma, mutta koska mie halusin, että myös kaikkien kaappien sisällöt mylläthään ja vaihethaan saman tien, homma osottautuki melkoseksi operaatioksi. Flunssanen, etätöitä samalla tekevä puoliso kyllä koetti ehottaa semmosta vaiheittaista toimintamallia, mutta mie lupasin hoitaa kaiken, kunhan hän auttas isommissa huonekaluissa ja sen semmosissa. Kertaryssäyksellä vain kaikki!

Nooh, eihän se ollukhaan ihan vain ryssäyttää, ja siinä sitä sitte huomathiin siirtelevämme isompia huonekaluja parvekheen kautta alas ja ylös. Kyllä on naapureila ollu hauskaa seurata ko Kurviska keikkuu porthaila jakkaralla ja pitelee suorila käsilä päänsä yläpuolela semmosta vanhanajan tuplapulpettia ja koettaa ohjailla sitä samala ko parvekheela herra Kurvinen kiskoo sitä ylös liinojen avula. Ihan parissa kohtaa meinas tuntheet kuumentua, mutta onneksi sekä huonekalut että avioliitto selvisivät koitoksesta kolhuitta. 

Yllätyin myös siitä, minkälaisen määrän tavaraa me olema tässä ajassa saanu piilotettua kolmen huohneen kaappeihin. Konttorin kaapeista löyty purkamattomia muuttolaatikoita ja vaatekaappien perukoilta parin säkillisen verran käyttökelposta vaatetta hyväntekeväisyytheen. 

Koetin parhaani mukhaan perata kaiken turhan pois, mutta eihän lapset jaksa semmosta lajitteluhommaa tuntitolkula. Niinpä päätimä viettää syyslommaa myös muuten ko raivaamalla taloa, mutta sillä aikaa ko me ulkoilthiin, käythiin uimassa tai teatterissa, muuttohommat ei luonnollisesti edistyny. 

Näin ollen se hävityksen kauhistus kesti meän huushollissa lähes viis päivää. Eilen, syyslomaviikon keskiviikkona, heräsin ja päätin, että hajotus loppuu nyt. Yöpaita päälä riehuin semmoset 9 tuntia, ja lopulta alko kaikki tavarat löytää paikkansa. Lapset nukku ekan yön omissa huohneissansa jo sunnuntaina, mutta esimerkiksi vaatheet viikathiin tähellisesti molempien omhiin kaappeihin vasta tiistain ja keskiviikon aikana. 

Alakerthaan leikkihuohneen tilale rakentuu nyt uusi konttori / vierashuone, ja yläkerta on pääasiassa tyttöjen valtakuntaa, missä me vanhemmat saahaan käyä nukkumassa. Tyttöjen huohneitten välissä olevasta "olkkarista" tehtiin lasten yhteinen leikkialue, joka on ei-kenenkään-maata. Me olema ihan hämmentynheinä kattonu lasten pitelemätöntä innostusta näistä uusista järjestelyistä. Niin tärkeinä ovat järkkäihleet tavaroitansa ja miettihneet millon huohneitten ovia saapii pittää kiini ja millon auki, ja pittääkö aina koputtaa ja niin edehleen. Aivan liikuttavvaa!

Ensimmäisen yön jälkheen esikoinen sano, että hän oli yölä heräny, ja hällä oli tullu pikkusiskoa ikävä ja "tuli siinä vähän kyynelki silhmään, mutta sitte mie siinä makasin ja niin se uni tuli, ja hyvin nukuin!" Niin, kyllähän he omhaan reviihriin ja rauhaan nopeasti tottuvat. Ja vaikka me niin onnellisia olemaki, että meän lapset haluavat olla lähes kokoajan yhessä, on ihan tervettä, että ottavat vähän ommaaki tillaa, eivätkä ihan jatkuvasti ole niin symbioosissa. 

Vaikka meän koti on alusta asti tuntunu kodilta, nyt se tuntuu jotenki vielä enemmän siltä. Tällä huohneittenvaihto-operaatiolla me luothiin ihan uutta henkeä meän kothiin. Muutoksen tuulet puhaltaa ja uusi aikakausi alkaa. 

Omien huohneitten aikakausi. 

Viimisen lomapäivän iltana

Mulla oli tälle kesäle yksi iso tavote: putsata vessojen lavuaarien viemärit. En ole putsannu. 

Mutta muuten meni kesäloma aivan mahtavasti! Meilä ei ollu mithään suunnitelmia muutamaa sovittua juttua lukhuun ottamatta, ja se oli aivan järkyttävän ihanaa! Lasten toihveitten mukasesti otima loman missioksi, että tytöt saavat räpiä veessä mahollisimman paljon, ja siinä onnistuthiin melko hyvin kyllä. Oli niin rentoa! Säitten ja fiilisten mukhaan menthiin Rovaniemen, Kuusamon ja Pellon välilä.

Jossaki vaiheessa me mietimä, että oisko pitäny joku reissu vähänkhään kauemmas tehä, mutta emmä sitte kokenu sitä tarpheelliseksi, ko kuitenki just ennen kesälommaa olthiin käyty tyttöjen kesken Lintsi-viikonloppu, ja johan siinä on reissaamista ko itä- ja länsirajan väliä suhaihlaan. Isommat reissuaikheet hauathiin viimeistään sillon, ko meän nelivuotias totesi täysin spontaanisti yhtenä heinäkuisena iltana, ko istuthiin koko perhe kotona olohuohneen lattialla pellaamassa Unoa, että "Minun elämän unelma on tämä, että olema koko perhe kotona ja pellaama Unoa!" Ja viisvuotias yhtä spontaanisti siihen perhään sano, että "Minun elämän unelma on, että saan askarrella ja askarrella ja askarrella!" Voi lapsirakhaat! 

Eli kyllä on kuulkaa pelattu Unoa tänä kesänä tässä huushollissa! Ja kyllä on iskä askarrellu lastensa kans. (Mie en tosihaan siihen askartelhuun sekkainnu milhään laila.) Ja kaikkea muutaki "ei-mithään-ihmeellistä" on touhuttu. Ei lapset paljoa tarvi. Eikä me aikusetkaan. Lopulta vain sitä paljon puhuttua läsnäoloa. Eikä sillä ole väliä missä sitä läsnäoloa tapahtuu. Kotona, kesämökilä, Kanarialla tai Kouvolassa. Kaikki käy! Kunhan me nähhään ja kuuhlaan toisemme. Miten sitä nyt huomena alkavassa arjessa taas muistettas pysähtyä näkehmään ja kuulehmaan toisiamme? En tiä. Mutta yritämmä.