Rohki terwanen juoksu

Nyt se on sitte tehty. Juostu puolimaraton hithaammin ko koskaan. En ymmärrä. Ennätystä lähethiin hakehmaan. Reenattu on enemmän ko koskaan, mutta ei se silti vissiin automaattisesti tarkotakhaan tulosten paranemista kaikissa lajeissa. Lauantain epäonnistuminen oli varmasti monen asian summa, mutta turha on selitellä. Huonosti juoksin. Piste.

Jo kymmenen kilsan kohala tunsin, että nyt hyytyy. Aurinko paahto, mutta mulla meni vilunvärheet, ja sehän on merkki nestehukasta. Siinä vaiheessa alko ottahmaan päähän ihan tosissaan. Ei ennää yhtään hymmyilyttäny ne kannustajat siinä reitin varrela. Lähinnä teki mieli survoa ruohotupot suuhun kaikile jotka sielä huuteli typeriä kannustushuutojansa. "Hyvin kulkee! Jaksaa jaksaa! Hienosti mennee!" No eikä kulje, en jaksa eikä mene yhtään hienosti! Älkää huuelko sielä, ko että mistään mithään tiä! 

Ylheensä tuomosissa juoksutapahtumissa on ollu kiva ko ympärillä on ilosia ihmisiä, ja juostessa voi kuunnella toisten juttuja (monet juoksee porukoissa) jne. mutta nyt kaikki tuo vain ärsytti. Ärsytti, että ne ympärillä olevat ihmiset ylipäänsä jakso jutella. Ittehän olin ihan puolikuollu yli puolet koko matkasta. Ja sitä paitsi en ois ees ehtiny kuunnella minkhään porukan juttuja ko kaikki juoksi minun ohi. Äh. Ja yksistä miehistä olin ihan varma, että olivat vain edellisenä iltana päättäny baarissa ollessansa että "lähethäämpä juoksasseen huomena se Terwamaratonin puolikas". Niilä oli vielä varmasti bilepaijjatki päälä ja mahollisimman epäurheilullisen näkösiä kaikin puolin. Ja neki meni ohi! Kyllä söi naista.

Ainoa hetki, jolloin vähän hymmyilytti, oli n. 6 km ennen maalia ko reitin varrela oli semmonen vanha papparainen jakamassa Kettu-karkkeja juoksijoile. Ois ehkä kannattanu ottaa. Tiä mitä pervitiiniä niissä ois ollu.

Maalissa lyöthiin heti kätheen tuo Terwamaraton-mitali. Olin niin pahala kiirilä, että hyvä etten syöttäny sitä mitalia sille tyttörievule joka jako niitä. Harmitti, että jotenki oli niin huono fiilis. Miksen voinu vain nauttia siitä juoksusta, vaikka aika oliki huonompi ko koskaan? Miksen ottanu siitä kokemuksesta kaikkea irti? Niistä kannustajista, muista juoksijiosta, säästä, Oulusta jne.? Enhän mie hyvänen aika mikhään olympiaurheilija sentäs ole! Tässä on kasvun paikka. Semmosta se elämä välilä on. On huonoja juoksuja ja on hyviä juoksuja. Pääasia että ei keskeytä.

Suosikkiuutuus!

Tässä kaiken kiihreen (eli lauantaisele Terwamaratonile tankkauksen) keskelä haluan suositella teile yhtä uutuusjätskiä joka on vieny minut mennessänsä ihan totaalisesti:

Valkosuklaa-salmiakki Classic

Aivan mahtava Classic-jätski! VIHDOINKI! En ole ollu Classicien fani, mutta nyt tuli semmosta tavaraa, että aitaa kaatuu ja tanner tömisee! Tämä mennee minun maailmassa puikkojätskien ykkössijale. (No huh-huh!) Ainaki joksiki aikaa. Mie en edes oikein tiä miten mie kuvvailisin tuota muuta ko että se on taihvaallista! Ongelmia tuottaa ainoastaan se, jos ei tykkää salmiakki- (tai siis lakritsi-)jätskistä. Tai valkosuklaasta. Mutta kylläpä sitä vissiin sen verran ossaa meistä jokhainen järkeillä, että jos jäätelön nimessä ("Valkosuklaa-salmiakkijäätelö") on joku inhokkituote, niin sitte jättää välhiin.

Vielä tämmönen katsaus paperin sisäle, kylläki hieman tärähtäny versio, ko tuossa vaiheessa olin jo niin innoissani ( = persouksissani), että hyvä että ehin kuvan ottaa ennenkö puikko meni paremphiin suihin.

Tällä hetkelä sanoisin vaatimattomasti että parasta ikinä.

Ilo voittaa kärtyn

Nyt tympii. Tympii niin että en tiä miten päin olisin. (Sanothaanko näin, että minun aviomies on onnekas ko se on työreissussa just nyt.) Kävin tekemässä Rovaniemen Reserviupseerikerhon kans "reserviläisen kuntotestin". Viimeksi olen tehny sen saman vuosi sitte. KAIKESTA HULLUNA HIIHTÄMISESTÄ JA URHEILEMISESTA HUOLIMATTA Cooperin testi parani vain n. 50 metrilä. TÄH? Ja nyt olen kummiski muutaman viime viikon juoksennellukki. Mie en käsitä miten tämä voi olla mahollista. Siitepölyallergia? Ylikunto? Vääränlainen treeni? Vai oisko vain se sama vanha tornionlaaksolainen persjalkasuus? Vai joku ihmeen laiskamatogeeni? Noh, intissä viimisessä Cooperissa olen kummiski päässy vielä 200 metriä pitemmälle ko tänhään, joten teoriassa näilä persjaloila on mahollista päästä ainaki sen verran "lujempaa". Mutta silti. BLÄÄH!

Jos nyt kuitenki ihan rehellisiä olhaan, niin vähän kyllä tätä pettyhneenä ja kärttysenä olemista vaikeuttaa se, että meän perheesseen on tänhään hommattu uusi perheenjäsen. Nimittäin keikka-auto! Ihan mahtavaa! Tällä kelpaa onVersen päristellä kesän keikoile. Pakko se on myöntää, että kyllähän tämä ilonen perhetapahtuma aina yhet hyvätki kärtynaiheet voittaa! Jospa mie mökötän tämän Cooper-asian vasta vaikka huomena. Tai viikonloppuna. Ko nythän se menis muutenki vähän hukhaan ko aviomies ei ole kotona...

onVerse tour bus

Juokse läski juokse!

Kävin tänhään Arctic Marathon Clubin (tosi mahtavaa ja sydämellistä porukkaa by the way!!) yhteisvauhtikestävyyslenkilä (= juostaan nopeampaa ja korkeammila sykheilä ko normaaleila jolkottelulenkeilä), ja voi hyvänen aika... Mie olin taas sielä ala- ja yläasteen liikuntatunnila tai reserviupseerikoulun sotaharjotuksessa, eli viimisenä. Kaikista hithain. Tai siis sillä erotuksela, että ainaski liikuntatunneila oli muitaki hithaita...

Tämä vauhtikestävyyslenkki alko alkuverryttelyllä, tai siis "alkuverryttelyllä", eli tarkotus oli hölkkäillä suht matalalla sykheelä kolmisen kilometriä. No, muut oli sen verta noppeita, että mie jäin hännile jo ennen ko päästiin parkkipaikalta tiele. Sielä ne keulila jutusteli ja meno näytti kevyeltä, ja mie klaapin perässä kieli vyön alla ja koitin muka näyttää "vain juuri sopivasti hengästynheeltä" ko joku vilkasi taakse. Olin kyllä hyvin onnellinen että olin yksin sielä hännilä, ko en ois pystyny juttelehmaan kenekhään kans, ko se verryttelyvauhti oli minun normaalia verryttelyvauhtia yli 2 min / km nopeampaa.

Tietysti järkevä ihminen ois sinnikhäästi vain menny sitä ommaa hiasta vauhtia... Mutta emmie jotenki pysty ko muut mennee sielä kaukana eessä! Joku ihmeen (todella epätoivonen) kilpailuvietti sielä takaraivossa kutkuttaa, ja on jotenki henkisesti vaikea myöntää, että on niinkö kaikista hithain ja huonoin. Otti NIIN luonnon pääle! Ja ihan turhaan, ottaen huomihoon, että käsittääkseni kaikki tuossa porukassa olheet on juossu paljon pitemphään ko mie, ja käyny jo useat maratonit ym... Seli seli. Juokse läski juokse!

No, yks positiivinen asia (ja ehkäpä juuri se kaipaamani todiste hyvästä kunnosta, ko ei tässä varsinaisesti ole nollasta alotettu tätä juoksutreeniä) oli se, että kun harjotuksen lopussa tsekkasin sykheen (196) se laski kahessa minuutissa 68 lyöntiä, mikä on kuulemma hyvän peruskunnon merkki. Näin mulle kerto tämän treenin vetäjä, joka on kyllä todella asiantunteva, kannustava ja ihana ihminen. Siinäki tuli semmonen peruskouluoppilasfiilis, ko tulin niin lapsellisen onnelliseksi ko "ope" sano jotaki positiivista mulle!

Vaikka tämä yhteislenkkikokemus oli ihan kamala, päätin, että alan käyhmään tämmösissä treeneissä aina ko mahollista. Hamphaat irvessä. Kyllä. Eihän mulla hyvänen aika yksin tule tehtyä tuomosia treenejä, ja sitä kautta saatua sitä vauhtia siihen omhaan juoksuun. Kyllä sielä jonaki päivänä joku juoksee minunki takana. Toivottavasti. Ja kuten tämän päiväsissäki treeneissä muut kannusti minua, aijon tulevaisuuessa kannustaa minua hithaampia. Siis olettaen, että semmosia henkiöitä ylipäänsä löytyy... Huoh...

Ja aivan ko taihvaanlahjana juuri tänhään (tai eilen tai toissapäivänä... ei olla haettu postia vissiin koko viikkona...) postilaatikhoon oli tipahtanu uusin Juoksija-lehti. Tämä lähtis nyt lukehmaan tätä, ja toivohmaan, että jo syksylä yhteislenkin verryttelyn aikana vois jutellakki jonku kans.

Never say never

Jos mulle ois joku vuosi sitte sanonu, että toukokuussa 2014 istun viien uuen ystävän kanssa kokkailemassa meilä kotona ja viettämässä mahtavaa iltaa mm. JUTELLEN HIIHOSTA ja URHEILIJAN RUOKAVALIOSTA (ja toki myös herkuttelusta), oisin naureskellu makosasti, ja sanonu "ei tule tapahtuhmaan". No, eilenpäs kävi sitte juuri näin. En ois ikinä arvannu vuosi sitte, että nyt esittelen elämäni pimeimpiä salasuuksia ( = kaoottista kodinhoitohuonetta) viiele ihmiselle, joitten kans olen käyny läpi yhen elämäni parhaista projekteista. Kokkailthiin kaiken höpöttelyn lomassa aivan upeat ruoat meän "Ensilumen hiihtohaaste"-porukalla (aka Hiihtarit), ja nautithiin toistemme seurasta oikein pitkän kaavan mukhaan. Voitti ravintolapöperöt ja -tunnelman sata-nolla.

Pääruoka à la Hiihtarit

Tämä projekti on ollu aivan loistava esimerkki siitä, että vaikka on välilä (kylläki tosi harvoin) tuntunu, että pitikö sitä nyt tähänki lähteä matkaan, ja vaikka kaikki muu ois menny pipariksi, niin näihin ihmissiin tutustuminen on toelaki ollu kaiken "vaivan" arvosta. Taas viis ihmistä lissää, jotka ymmärtää, kuinka haasteellista on pittää yllä urheilullista elämäntappaa ja olla samala perso. 

Persorievun logiikkaa

Aloin taas maanantaina herkkulakon, mutta jo louhnaala sorruin herkkuihin. Ja sehän tarkottaa sitte, että koko päivä on tavahlaan niinkö menetetty peli, joten päätin alottaa uuestaan tiistaina. Sama homma sitte tiistaina: ennen työpäivän päättymistä oli jo lipsuttu "sovitusta", joten uus elämä päätethiinki alottaa keskiviikkona. Se onki paljon parempi päivä kaiken alottamisseen ko esim. just maanantai. Ko maanantainahan elämä on jotenki aina muutenki niin hankalaa.

No hitsi, keskiviikko oliki vappuaatto. EIHÄN SILLOIN VOI ALOTTAA MITHÄÄN LAKKOJA! Päätin siis tehä näitä ihan hyviä Fudge Brownieseja. (Kävin ruottin tunnila oppihlaitten kans läpi tuon reseptin, joten olihan mulla vähän niinkö velvollisuuski sitä testata.) 

Fudge Brownie-pala

Vappupäivän herkutteluja tuskin tarttee perustella. Kuten ei myöskään sitä seuraavan päivän, jolloin saima arvovaltasia viehraita Kirunasta asti (jotka toi mukana Marabouta, ja joitten kans oli pakko maistella supisuomalaista Aino-jätskiä).

No, ehkä saitte jo ideasta kiini. Näin on käyny tällä viikola myös urheilun kans. Mitä se hyövyttää nyt loppuviikkoa yrittää pittää treeniohjelmasta kiini ko koko alkuviikko on jo menny aika pipariksi? Alotan taas uusiksi maanantaina. Mikä ihmeen älytön logiikka tuo on?? Ja niin kauan ko mie muistan, olen ajatellu juuri nuin aina ko en ole pysyny syömis- tai urheiluohjelmassa. Ihan typerää. 

Mutta jos olet juuri vetäny päähästi puolikhaan suklaakakun, niin kyllä ei silloin huvita salaattia syä! Eikä huvita myöskään lähteä lenkile. Haluttaa vain jatkaa herkuttelua koska se päivä on jo kuitenki menetetty, ja juuri siksi kannattaa vettää kunnola överiksi samhaan konkurssiin! Kyllä mie niin väsyn itheeni ja tähän typeristä typerimhään logiikhaan, joka ulkopuolisten arvioitten mukhaan on täyttä itsepetosta.

Ps. Eräs rakas työkaveri kysy yhtenä päivänä, että tiänkö mie, että sokeri vaikuttaa aivoissa samala laila ko heroiini... Kyllä. Tiedän.