Tämä vauhtikestävyyslenkki alko alkuverryttelyllä, tai siis "alkuverryttelyllä", eli tarkotus oli hölkkäillä suht matalalla sykheelä kolmisen kilometriä. No, muut oli sen verta noppeita, että mie jäin hännile jo ennen ko päästiin parkkipaikalta tiele. Sielä ne keulila jutusteli ja meno näytti kevyeltä, ja mie klaapin perässä kieli vyön alla ja koitin muka näyttää "vain juuri sopivasti hengästynheeltä" ko joku vilkasi taakse. Olin kyllä hyvin onnellinen että olin yksin sielä hännilä, ko en ois pystyny juttelehmaan kenekhään kans, ko se verryttelyvauhti oli minun normaalia verryttelyvauhtia yli 2 min / km nopeampaa.
Tietysti järkevä ihminen ois sinnikhäästi vain menny sitä ommaa hiasta vauhtia... Mutta emmie jotenki pysty ko muut mennee sielä kaukana eessä! Joku ihmeen (todella epätoivonen) kilpailuvietti sielä takaraivossa kutkuttaa, ja on jotenki henkisesti vaikea myöntää, että on niinkö kaikista hithain ja huonoin. Otti NIIN luonnon pääle! Ja ihan turhaan, ottaen huomihoon, että käsittääkseni kaikki tuossa porukassa olheet on juossu paljon pitemphään ko mie, ja käyny jo useat maratonit ym... Seli seli. Juokse läski juokse!
No, yks positiivinen asia (ja ehkäpä juuri se kaipaamani todiste hyvästä kunnosta, ko ei tässä varsinaisesti ole nollasta alotettu tätä juoksutreeniä) oli se, että kun harjotuksen lopussa tsekkasin sykheen (196) se laski kahessa minuutissa 68 lyöntiä, mikä on kuulemma hyvän peruskunnon merkki. Näin mulle kerto tämän treenin vetäjä, joka on kyllä todella asiantunteva, kannustava ja ihana ihminen. Siinäki tuli semmonen peruskouluoppilasfiilis, ko tulin niin lapsellisen onnelliseksi ko "ope" sano jotaki positiivista mulle!
Vaikka tämä yhteislenkkikokemus oli ihan kamala, päätin, että alan käyhmään tämmösissä treeneissä aina ko mahollista. Hamphaat irvessä. Kyllä. Eihän mulla hyvänen aika yksin tule tehtyä tuomosia treenejä, ja sitä kautta saatua sitä vauhtia siihen omhaan juoksuun. Kyllä sielä jonaki päivänä joku juoksee minunki takana. Toivottavasti. Ja kuten tämän päiväsissäki treeneissä muut kannusti minua, aijon tulevaisuuessa kannustaa minua hithaampia. Siis olettaen, että semmosia henkiöitä ylipäänsä löytyy... Huoh...
Ja aivan ko taihvaanlahjana juuri tänhään (tai eilen tai toissapäivänä... ei olla haettu postia vissiin koko viikkona...) postilaatikhoon oli tipahtanu uusin Juoksija-lehti. Tämä lähtis nyt lukehmaan tätä, ja toivohmaan, että jo syksylä yhteislenkin verryttelyn aikana vois jutellakki jonku kans.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti