Ärsyttävää ähräämistä

Olipahan lentsu viime viikola! En muista että ois koskaan ollu tuomosta. Huh huh.

No mutta se siitä! Nyt on jäljelä ennää yskä, joten kroppa pääsi eilen totteuthaan sitä, mitä mieli on kaivannu jo yli viikon. Urheilua nimittäin. Päätin alottaa "kevyesti" maratonin ja lentsun jälkheen ja mennä rock-spinninkhiin. Tulin töistä kotia hullussa nälässä, ja sain tongittua supersekasesta keittiöstä pari leipää ja vetasin ne huihviin. Siinä samala aloin pakkaahmaan tyhjää treenikassia sitä spinningiä varten. Missä housut? Urheilurintsikat? Toppi? Missä kengät? Löyty! Nyt täytyy mennä!

Pääsin ovesta ulos, ko tajusin, että pörssi (=lompakko) jäi, ja sielä on minun salin jäsenkortti. Eikö takasi! Ja taas ulos! Mutta hei, oishan se kiva ottaa sykevyö matkaan, että näkkee miltä tuntuu sykheet toipihlaana. Mutta missä se lähetinosa on reissun jäljiltä???? Aaarrrghhh! Kiire kiire! Hajotin kaikkien laukkujen sisällöt etheisen lattialle, ja sieltähän se sitte tupsahti viihoviimisestä vaatemytystä esile. (Jätän tällä errää kommentoimatta sen, että reissusta on kotiuduttu yli viikko sitte, ja meilä on vielä matkalaukuissa lähes kaikki tavarat paitsi likapyykit...)

Äkkiä kastehleen sykevyö, sykheet kellon näythöön ja ulos! Auton ovea aukastessani muistin, että juomapullohan on pakko olla! Syöksyin kolmatta kertaa sisäle ettihmään jotaki pulloa, ja sitte vihdoin tien pääle. Hitsi mitä ähräämistä tämä lähteminen!

Spinningsalin ulkopuolela vaihoin ulkokengät sisäkengiksi ja ryntäsin sisäle ulkokampheineni päivineni, koska en ois ennää ehtiny pukuhuohneesseen. Säätelin nopeasti ainoan vaphaana olevan pyörän säädöt kohihleen ja istahin penkhiin. Ja arvatkaa mitä: Juuri minun pyörän polkimista oli revitty remmit pois, eli en saanu jalkoja kiini polkihmiin. Minuutti aikaa tunnin alkhuun. 

Ärsytyksestä ja epätoivosta tärisevin käsin aloin ähräähmään niitä renksuja paikoilensa. Miksi mikhään ei koskaan voi mennä sujuvasti?? Viehreisen pyörän päälä oleva ystävällinen mieshenkilö ilmeisesti kuuli minun ajatukset, koska ehotti että vaihettais pyöriä, koska hällä on lukkokengät, eikä siis tartte niitä renksuja. KIITOS!! KYLLÄ! Silmät vesikalkamilla kiittelin (ja hyvä etten halannu) tätä miestä, ja näin päästiin alothaan tunti. Kaiken sen ähräyksen jälkheen. Onneksi oli rokkitunti! Hitsi... Hikipyyhe jäi...

Sekä Suomen että Ruottin juoksijalehet on täynä artikkeileita ja vinkkejä siitä, kuinka nyt kesän maratonkauden jälkheen kannattaa ottaa vähän iisimmin, ja tehä kaikkea mitä huvittaa. Siis niinkö kokkeilla uusia lajeja ja harrastaa mahollisimman monipuolista liikuntaa ilman stressiä. Niin että mitäköhän tässä nyt sitte huvittais tehä? No eilisen spinninkhiin lähön perusteela ei tasan mithään!

Mutta ei tässä luovuthaan aleta! Vaikka onki taas rutiinit hakusessa, ja tavarat hukassa, ja jokanen lähtö semmosta ähräämistä, niin kyllähän se taas siitä! Kroppa ja mieli huutaa liikuntaa, joten en anna sen sisäisen laiskamatoni pilata kaikkea. Lähöt muuttuu taas sujuvammiksi ko valmistelen kaiken etukätheen ja tavarat on valhmiina treenikassissa ko lähön hetki on. Eikä remmittömät pyörätkään ennää haittaa, sillä kävin tänhään hakemassa itteleni elämäni ensimmäiset spinningkengät!! JEE! Ei tunnu kuulkaa ennää eiliset ähräämiset missään!

Juokse maraton, CHECK!

Just tasan viikko sitte, klo 10.58, seisoin Vantaala lähtöviivala. Eessä oli 42,195 km, ja mie olin ihan paniikissa. Mukana olevat huoltojoukot koetti parhaansa mukhaan tsempata, mutta pelko ei hälvenny. (Kiitos Jenni, Esa ja rakas aviomieheni!)

Lähtöviivala

Minua pelotti oikeastaan eniten kaksi asiaa. Ensinnäki se, että pääsenkö maahliin ylipäätänsä, ja jos pääsen, pääsenkö sinne ennenkö se koko maalialue purethaan klo 17.15. Minun mieli rauhottu heti, ko lähtölaukaus kuulu. Päätin, että menen ihan rauhassa. Ommaa hiasta vauhtiani, enkä ota riskejä. Kunhan vain pääsen maahliin.

Ja niinhän siinä kävi, että 5 tunnin ja 41 minuutin jälkheen sain itkasta onnenitkut maalissa! Tällä ajala lunastin oman sarjani häviön, mutta kokonaisuutena en sentäs ihan viiminen ollu. Mutta MITÄ VÄLIÄ???? Mie juoksin maratonin!! Se on ollu minun haave jo yli 10 vuotta, ja nyt sen vihdoin toteutin. Se maaliviivan ylitys oli niin tunnerikas hetki, että sitä ei voi selittää. Se tunnetila on mahollinen vain, jos on juossu 42,195 km.

Maaliviiva

Kunnon puolesta tuomonen nuinki pitkä suoritus ei tuntunu pahalta, koska ilmeisesti olin onnistunu luohmaan hyvän pohjan ja tankkaahmaan juuri oikein. Vauhti oli hidas, joten jaksamisen kanssa ei varsinaisesti tullu ongelmia. Viimisen kuukauden vähäset juoksukilometrit tuntu kuitenki jaloissa, ja täytyy sanoa, että maratonin viimiset 15 km juoksin aikamoisten jalkakipujen kans. Koetin kävellä parhiin otheesseen, mutta kävely sattu enemmän ko juoksu, joten tasasen hithaala hölkälä menin.

Henkisesti rankan tuosta Vantaan maratonista teki se, että siinä juostiin sama kierros neljä kertaa. Ekoilla kierroksilla oli masentavaa kattoa niitä isonumeroisia kilometrikylttejä, jotka ei kuiteskaan vielä koskenu minua. Mieltä ei nostanu myöskään erhään liikentheenohjaajan huudahus minun kohala: "Tässä taitaakin tulla häntäpää!" Myös se yksin taivaltaminen ajoittain oli henkisesti aika rankkaa. Kaikkihan meni siis minun ohi. Maratonin voittaja pätki minut ohi kympin kohala, eli se oli juossu kaks kierrosta siinä missä mie yhen. Jep jep.

Henkinen alho jossaki matkan varrella

Mutta nuista henkisistä mustista kuopista minut nosti aina joku mahtava kanssajuoksija, joka sano jotaki tsemppaavaa ohi mennessänsä tai taputti olkapääle. Ihan mahtavia ihmisiä! Mutta kaikista paras tsemppaus oli yhen omaktotitalon pihala, jonne oli laitettu kunnon äänentoistolaitheet, ja jonne naapurusto oli kerrääntyny kannustahmaan juoksijoita. SITÄ EI VOI SANOIN KUVATA kuinka paljon siitä sai virtaa. Ihan pikkusen tuli tuli itku, ko toisela kierroksella kajareista tuli WASPin "I wanna be somebody". Sitä seuraavasta kilometrista tuli minun maratonin noppein.

Upeita kannustajia oli myös juottopisteilä ja risteyksissä. Oli mukavaaa, ko numerolapussa luki nimi, joten kuulin useammin ko kerran kannustuksia omala nimeläni. Kaikela tuola hyvälä yleisilmapiirilä on yllättävän suuri vaikutus juoksun kulkemisseen. Tai ainaki henkisseen jaksamisseen.

Maratonin jälkheen leijjuin koko illan jossaki pilvien yläpuolela. Ystävät laitto mulle ruokaa, syötti Ben&Jerry'siä ja jakso urheasti kuunnella minun analyysiä päivän juoksusta. Kilistelthiinpä siinä tilkkasella kuohariaki. Niinkö mallin vuoksi.

 

Adrenaliinista ja jalkakivuista johtuen en ekana yönä oikein saanu nukuttua. Teki mieli vain nousta ylös ja huutaa koko maailmale, että "MITEN TE VOITTA NUKKUA? ETTÄKÖ TE KÄSITÄ ETTÄ MIE OLEN JUOSSI MARATONIN???!!!" Osansa yöunista taisi viä myös seuraavan päivän reissun odottaminen. Lennethiin nimittäin heti aamula Nizzaan, Ranskaan "palautteluleirile". Käveleminen tuotti vaikeuksia parin päivän ajan, mutta jo lopppuviikosta tuntemukset oli lähes kaonnu. Muita fyysisiä oihreita ei ole tullu. (Joten ajatukset on jo hyvin vahvasti seuraavassa maratonissa, joka juostaanki sitte aikaa vastaan.)

Palauttelumaisemia

Nizzan lämmöstä nauttiessani tajusin, että tähän mennessä olen vuojen 2014 aikana ylittäny itteni kahela (minun mittapuula) suurela suorituksela: Maaliskuussa hiihin 60km Napapiirin hiihossa ja nyt lokakuussa juoksin kokonaisen maratonin. En ole koskaan treenannu näin kurinalasesti ko viimisen vuojen aikana, ja uskon, että se on myös kasvattanu tätä minun superkärsimätöntä luonnetta. Yhele osa-aluheele se kärsivällisyys ja itsekuri ei ole kuiteskaan pysyvästi yltäny. Nimittäin ruokavalihoon. Ruokavalio olkhoon nyt se härkä jota tartun sarvista seuraavan treenikauen aikana. Mutta vielä tämän päivän ajan palauttelen itteäni maratonista ja reissusta tuliaissuklaitten avula...

Pakokauhua!

Pakokauhu on vallannu minut. Ihan totaalisesti. Olen jo kahtena yönä tällä viikola juossu unissani maratonin, ja se on ollu ihan kamalaa. Kummassakhaan unessa en uneksinu maahliin tulosta. Mie vain juoksin, juoksin, juoksin ja juoksin, eikä se loppunu koskaan. Yhtenä yönä piti käyä keskelä yötä suihkussaki, ko olin niin hiestä märkä. Loppuyö piti nukkua sohvala ko koko sänky oli ihan märkä.

Siis mitä ihmettä mie olen oikein tekemässä neljän yön päästä? Olenko mie ihan hullu, että lähen ees yrithään sitä kokonaista maratonia? Siis varsinki ko treeniohjelman lopusta reilu kuukausi on menny ihan harakoile. Siis juoksun suhteen. Otanko mie nyt liian suuren haasteen? Olenko mie epärealisti tässä asiassa? Pitäiskö vaihtaa se matka puolikhaasseen maratonhiin? Apua! 

EN VAIHA! Mie menen testaahmaan. Näenpä sitte ainaki, että kuinka pitkäle pääsen tämmösellä hieman keskeneräsellä treenilä. Sen ainaki tiän, että helpola en luovuta! Jos luovutan, niin sitten on tosi kysseessä. Päätän, että juoksen sen koko matkan, mutta päätän myös, että en ole typerä. Eli jos oikeasti tunnen, että joku paikka mennee rikki, tai taju meinaa lähteä, niin sitte olen järkevä ja keskeytän.

Mutta ei se keskeytys nyt tässä vaiheessa ole vaihtoehto, kun ei olla ees vielä lähtöviivala! Henkisesti minun on paljon helpompi juosta se koko maraton, kuin keskeyttää se.

No, kuten sanottu: kävi miten kävi, niin mitäs sitte? Ei mithään. Ketä se loppujen lopuksi ees kiinnostaa miten siinä käy?