Juokse maraton, CHECK!

Just tasan viikko sitte, klo 10.58, seisoin Vantaala lähtöviivala. Eessä oli 42,195 km, ja mie olin ihan paniikissa. Mukana olevat huoltojoukot koetti parhaansa mukhaan tsempata, mutta pelko ei hälvenny. (Kiitos Jenni, Esa ja rakas aviomieheni!)

Lähtöviivala

Minua pelotti oikeastaan eniten kaksi asiaa. Ensinnäki se, että pääsenkö maahliin ylipäätänsä, ja jos pääsen, pääsenkö sinne ennenkö se koko maalialue purethaan klo 17.15. Minun mieli rauhottu heti, ko lähtölaukaus kuulu. Päätin, että menen ihan rauhassa. Ommaa hiasta vauhtiani, enkä ota riskejä. Kunhan vain pääsen maahliin.

Ja niinhän siinä kävi, että 5 tunnin ja 41 minuutin jälkheen sain itkasta onnenitkut maalissa! Tällä ajala lunastin oman sarjani häviön, mutta kokonaisuutena en sentäs ihan viiminen ollu. Mutta MITÄ VÄLIÄ???? Mie juoksin maratonin!! Se on ollu minun haave jo yli 10 vuotta, ja nyt sen vihdoin toteutin. Se maaliviivan ylitys oli niin tunnerikas hetki, että sitä ei voi selittää. Se tunnetila on mahollinen vain, jos on juossu 42,195 km.

Maaliviiva

Kunnon puolesta tuomonen nuinki pitkä suoritus ei tuntunu pahalta, koska ilmeisesti olin onnistunu luohmaan hyvän pohjan ja tankkaahmaan juuri oikein. Vauhti oli hidas, joten jaksamisen kanssa ei varsinaisesti tullu ongelmia. Viimisen kuukauden vähäset juoksukilometrit tuntu kuitenki jaloissa, ja täytyy sanoa, että maratonin viimiset 15 km juoksin aikamoisten jalkakipujen kans. Koetin kävellä parhiin otheesseen, mutta kävely sattu enemmän ko juoksu, joten tasasen hithaala hölkälä menin.

Henkisesti rankan tuosta Vantaan maratonista teki se, että siinä juostiin sama kierros neljä kertaa. Ekoilla kierroksilla oli masentavaa kattoa niitä isonumeroisia kilometrikylttejä, jotka ei kuiteskaan vielä koskenu minua. Mieltä ei nostanu myöskään erhään liikentheenohjaajan huudahus minun kohala: "Tässä taitaakin tulla häntäpää!" Myös se yksin taivaltaminen ajoittain oli henkisesti aika rankkaa. Kaikkihan meni siis minun ohi. Maratonin voittaja pätki minut ohi kympin kohala, eli se oli juossu kaks kierrosta siinä missä mie yhen. Jep jep.

Henkinen alho jossaki matkan varrella

Mutta nuista henkisistä mustista kuopista minut nosti aina joku mahtava kanssajuoksija, joka sano jotaki tsemppaavaa ohi mennessänsä tai taputti olkapääle. Ihan mahtavia ihmisiä! Mutta kaikista paras tsemppaus oli yhen omaktotitalon pihala, jonne oli laitettu kunnon äänentoistolaitheet, ja jonne naapurusto oli kerrääntyny kannustahmaan juoksijoita. SITÄ EI VOI SANOIN KUVATA kuinka paljon siitä sai virtaa. Ihan pikkusen tuli tuli itku, ko toisela kierroksella kajareista tuli WASPin "I wanna be somebody". Sitä seuraavasta kilometrista tuli minun maratonin noppein.

Upeita kannustajia oli myös juottopisteilä ja risteyksissä. Oli mukavaaa, ko numerolapussa luki nimi, joten kuulin useammin ko kerran kannustuksia omala nimeläni. Kaikela tuola hyvälä yleisilmapiirilä on yllättävän suuri vaikutus juoksun kulkemisseen. Tai ainaki henkisseen jaksamisseen.

Maratonin jälkheen leijjuin koko illan jossaki pilvien yläpuolela. Ystävät laitto mulle ruokaa, syötti Ben&Jerry'siä ja jakso urheasti kuunnella minun analyysiä päivän juoksusta. Kilistelthiinpä siinä tilkkasella kuohariaki. Niinkö mallin vuoksi.

 

Adrenaliinista ja jalkakivuista johtuen en ekana yönä oikein saanu nukuttua. Teki mieli vain nousta ylös ja huutaa koko maailmale, että "MITEN TE VOITTA NUKKUA? ETTÄKÖ TE KÄSITÄ ETTÄ MIE OLEN JUOSSI MARATONIN???!!!" Osansa yöunista taisi viä myös seuraavan päivän reissun odottaminen. Lennethiin nimittäin heti aamula Nizzaan, Ranskaan "palautteluleirile". Käveleminen tuotti vaikeuksia parin päivän ajan, mutta jo lopppuviikosta tuntemukset oli lähes kaonnu. Muita fyysisiä oihreita ei ole tullu. (Joten ajatukset on jo hyvin vahvasti seuraavassa maratonissa, joka juostaanki sitte aikaa vastaan.)

Palauttelumaisemia

Nizzan lämmöstä nauttiessani tajusin, että tähän mennessä olen vuojen 2014 aikana ylittäny itteni kahela (minun mittapuula) suurela suorituksela: Maaliskuussa hiihin 60km Napapiirin hiihossa ja nyt lokakuussa juoksin kokonaisen maratonin. En ole koskaan treenannu näin kurinalasesti ko viimisen vuojen aikana, ja uskon, että se on myös kasvattanu tätä minun superkärsimätöntä luonnetta. Yhele osa-aluheele se kärsivällisyys ja itsekuri ei ole kuiteskaan pysyvästi yltäny. Nimittäin ruokavalihoon. Ruokavalio olkhoon nyt se härkä jota tartun sarvista seuraavan treenikauen aikana. Mutta vielä tämän päivän ajan palauttelen itteäni maratonista ja reissusta tuliaissuklaitten avula...