Valitsen taisteluni. Erityisesti somessa.

Miksi mie kirjotan blogissani vain tämmöstä hömppää? Miksi en kirjota ns. oikeista ja vakavista asioista? Miksi vain jostaki typeristä herkuista, liikkumisesta ja kaikesta muusta tyhjänpäiväsestä? Enkö mie ossaa muuta ajatella ko omia herkuttelujani ja urheilemisiani? Eikö minua yhtään liikuta kaikki tärkeät yhteiskunnalliset asiat? Eikö mulla ole yhtään mielipitheitä oikeista asioista? Enkö mie seuraa yhtään mitä maailmassa ja yhteiskunnassa tapahtuu?

Kyllä seuraan. Kyllä on mielipitheitä. Ja kyllä liikuttaa monetki asiat. 

Mutta. Mie otan aina kaiken niin tosissaan. Ja niin henkilökohtasesti. Niin kävi jossaki vaiheessa ko yritin (hyvin lyhyen aikaa) kommentoijja ja ottaa kantaa kaikheen mikä liikutti minua sosiaalisessa mediassa. (Virhe. Tiedetään.) Valvoin öitä. Mietin ja hioin sanankääntheitäni. Petyin, ko sitte aina tuliki joku, jolla oliki paljon paremmat sanankääntheet joila kumothiin minun kirjottamiset. Saatoin seurata jotaki kommenttiketjua kokonaisen illan. Joskus kakski. Ja aina - siis ihan aina - ärsyynnyin ja raivostuin jossaki vaiheessa. 

Olin pahala kiirilä. Otti niin aihvoon "typerien ihmisten typerät mielipitheet ja typerät kommentit". Ärsytti, jos mies tuli sanohmaan jotaki mulle just siinä kohtaa ko olin kirjottamassa jotaki "tosi nasevaa kommenttiani" vastihneeksi johonki mielestäni vähemmän nasehvaan kommenthiin. Menin myöhään nukkuhmaan sydän pamppaillen kiihtymyksestä, ja yritin saaha unta. Aamula ensimmäisenä syöksyin kattohmaan onko minun "nasehvaan kommenthiin" vastattu, vai sainko viimisen sanan. Koskaan en saanu. Aina - ihan aina - alko aamu huonosti. Heti aamukahvin äärelä piti alkaa muotoihleen taas vastauksia niihin kommentteihin, koska kuvittelin, että saisin lukijat "tajuahmaan". Jep jep.

Mie uuvuin ja ahistuin siihen ihan totaalisesti hyvin äkkiä. En pystyny jättähmään mithään omhaan arhvoonsa. En pystyny irtautuhmaan niistä kommenttiketjuista vaikka lähin pois konheelta. Ja siksi lopetin ihan tietosesti "ottamasta niin hirveästi kantaa" sosiaalisessa mediassa, koska tajusin, ettei minun energia riitä semmosten keskustelujen käymisseen. Toisila riittää, ja toiset ei ota niitä niin vakavasti. Mutta mie otan. (Poliitikon uran olen siis saanu sulkea pois vaihtoehoista jo aika varhaisessa vaiheessa...) Enkä ole varhmaan ainoa tämmönen ihminen. En ihmettele niitä tutkimuksia, joissa on selvinny sosiaalisen median lisäävän monila pahaa oloa. 

Siksi halusin muuttaa sosiaalisen median käyttöäni semmoseksi, ettei se vie minun energiaa eikä tuota mulle pahaa oloa. Mie tarvin minun energiaa muuhun. Tajusin, että voin muokata esim. Facebookin kaverilistaani ja uutisvirtaani niin, että sieltä jää suurin osa niistä minua uuvuttavista tekijöistä pois. Se on minun oma kupla. Luen sielä kavereitteni jakamia juttuja, tykkäilen ihmisten iloista ja hyvistä kirjotuksista ja kuvista, otan ossaa suruihin, päivittelen omia hömppäjuttujani ja jaan joitaki juttuja jotka on minun mielestä hyviä. Aina silloin tällöin en voi olla kirjottamatta ommaa mielipidettäni jonnekki, ja toki sitte aina pahotan mieleni, mutta en pillaa sosiaalisessa mediassa riehujien ja riehumisten takia päivääni enkä menetä yöuniani.

En koskaan halunnu tehä tästä Persorievun Päiväkirjasta mithään vakavaa esim. yhteiskunnallissiin asioihin kantaa ottavaa blogia. (Sitä se tuskin tällä otsikolla vois koskaan ollakhaan... Ja oisko mulla lopulta sitten niin paljoa niitä mielipitheitä kuitenkhaan?) Semmosia blogeja on jo ihan tarpheeksi. Ja niitä on mielenkiintosta lukea. Mutta mie haluan, että tämä minun blogi antaa mulle energiaa, ja ehkä joskus jopa viihyttää jotaki lukijaa, ja antaa sitä kautta enrgiaa jollekki toiselekki. Näitä tekstejä kirjottaessa minun ei tartte miettiä sanankääntheitä. Kaikki tullee helposti. Ja nopeasti. Tämä hömpän kirjottaminen on hauskaa. Voin kirjottaa blogikirjotuksen, ja jatkaa muita hommia ajattelematta ja miettimättä, että "mitäköhän sinne on nyt kommentoitu?" tai että "mitenköhän ne nyt sen ja sen tulkittee?", jne... Muut kirjottakhoot ne asiallisemmat blogit.

Ja kyllä. Ajattelen päivittäin hyvin paljon muitaki asioita ko omia syömisiäni ja liikkumisiani. Kuten esimerkiksi töitäni, ja niitä nuoria joitten kans olen päivittäin tekemisissä. Ns. vakavemmista aiheista jutehlaan (kaiken hömpän ohela) oppitunneila, välitunneila, louhnaila, kahvihetkilä ja kaikkialla sosiaalisen median ulkopuolela. Siihen minun energia riittää!

Nooh, totta puhuen ihan joka keskustelhuun sosiaalisen median ulkopuolela ei minunkhaan energiat riitä ennää nykysten. Tunnen itseni ja valitsen taisteluni. Ja joskus aina vaikeneminen on kultaa.