Mutta vaikka paljon on tapeltu, rajustikki, olhaan met kuitenki enemmän oltu sovussa. Väittäsin. (Ehkä äiti ja isi on eri mieltä.) Ehkä muistot on kultautunu, mutta kyllä mulla tappeluita enemmän on lapsuuesta mielessä meän yhteiset leikit. Meän suosikkileikki oli niinki mielikuvituksellinen leikki ko "kaks tyttöä". Me leikithiin kahta aikusta tyttöä, jotka teki kaikkia aikusten juttuja: kävi töissä, shoppaili, matkusteli ja kävi ravintoloissa. (Myönnettäkhöön, että monesti neki leikit loppu riitehlyyn, ko leikin kulusta oli eri näkemykset...)
Me olhaan ko yö ja päivä. Sekä ulkonäöltä että luontheelta. Mutta silti me olhaan samoista aineksista tehty. Kaikesta erilaisuuesta huolimatta sisko on se, kenen kans on maailman helpoin olla. Sen seurassa ei tarvi, eikä voi, esittää mithään. Kaikki näkkyy läpi. Puolesta sanasta ymmärrethään toisia. Sisko on se ihminen, jolle voipii kertoa mitä vain, ja joka ihan varmasti aina auttaa. Toissaalta, sisko on se, joka tietää just mistä nappuloista painella jos haluaa ärsyttää. Niitä nappuloita on aikuistumisen myötä paineltu onneksi vähemmän ja vähemmän. Nykysten ei juuri koskaan.
Minun sisko on viisas ihminen. Se ossaa aina, siis ihan aina, sanoa just oikeat sanat. Erityisesti kriisitilantheissa se on nähty monia kertoja. Se on toiminnan nainen, eikä jää missään tilantheessa toimettomaksi tai neuvottomaksi. Vaikka mie olen se reserviupseerikoulutuksen käyny, tiän, että minun pikkusisko olis esimerkiksi paljon parempi ja nopeampi tekheen päätöksiä ko mie. Mie en ole koskaan kunnola oppinu sitä, että tietyissä tilantheissa huono päätöski on parempi ko ei päätöstä ollenkhaan. Olen semmonen vatvoja.
Pikkusisko ei vatvo eikä vatuloi. Se on nähty monta kertaa mm. ko käyhään yhessä vaatekaupoissa. Mie en tykkää kenekhään kans niin paljon shoppailusta ko siskon kans. Se katkasee minun vatvomiset selkeilä käskyilä joko ostaa tai olla ostamatta. Ja sitä paitsi minun pikkusiskola on pettämätön tyylitaju. Vaikka meilä on ihan erilainen maku vaatheissa, se ossaa kattoa mullekki sopivia. Ja koettaa aina rohkasta kokkeihleen jotaki uutta ja erilaista. Mie olen aika perintheinen, sisko taas räväkkä.
Räväkkyys ja luovuus näkkyy ruoanlaitossaki. Pikkusisko ossaa loihtia ihan mistä vain aivan äärettömän herkullisia ruokia vain heittelemällä aineksia kattihlaan. Mulla taas semmoset "heittelyt" johtaa suohraan kompostiin.
Me emmä soittele joka päivä. Ei ees joka viikko. Aina on molemmilla niin mahoton kiire. Useasti lähetän siskole vain viestin: "Onko kaikki hyvin?", johon saan vastauksen: "On! Entä sielä?", johon sitte vastaan, että "Tääläki kaikki hyvin!". Tämä riittää. Tieto, että siskola on kaikki hyvin riittää kaiken kiihreen keskelä, kunnes taas ehtii jutella paremmin.
Nämä "kaks tyttöä" assuu nykysten kaukana toisista, eri maissa. Se on ollu rankkaa hyväksyä, mutta nyt sen kans ossaa jo varsin sujuvasti ellää. Nämä kaks tyttöä tietää, että välimatkasta huolimatta ovat kiinteästi toistensa elämässä.
Ja ehkä se välimatka on ihan hyväki juttu! Eihän sitä tiä huvittasko sitä ennää leikkiä kahta tyttöä jos asuttas ihan lähekkäin. Vois mennä tappeluksi koko homma.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti