Tänhään on illala keikka. Kotikaupungissa Rovaniemelä. Aina se jännittää. Niinhän ne monet ammattilaisetki sannoo, että vaikka kuinka paljon essiintys, niin aina jännittää. Saatikka sitte me amatöörit! Vaikka kuinka treenais, niin aina se jännittää. Tietysti joskus enemmän ja joskus vähemmän. Tänhään taas parin uuen biisin takia enemmän.
Vaikka keikka alkaa vasta illala, olen jo oppinu, että keikkapäiväle on ihan turha yrittää saaha mithään järkevää muuta ohjelmaa. Silloin ko on joku tiukka maratontreeni menossa, niin silloin on pakko vääntäytyä keikkapäivinä lenkile, mutta se on AINA yhtä tuskaa. Nyt en pysty ko ei ole pakko. Jotenki jatkuvasti on vattanpohjassa semmonen pieni jännitys ja oottava olo, vaikka sävelet on harvinaisen selvät: kävästään roudaamassa ja soundcheckaamassa ja sitte on monta tuntia keikan alkhuun. Ja siinä ehtis tehä vaikka mitä!
Mutta ei. Ei pysty. Yritin aamula töitä tehä. Korjata englannin kirjotelmia. Ei tule ajattelusta mithään. Olo on levoton. Kokoajan se on sielä mielessä. Takaraivossa. Varsinki uusia biisejä kellaa päässä jatkuvasti. Jalat on levottomat. Ei pysty keskittyhmään. Pinnaki on kireällä. Tullee tiuskastua miehelekki helposti. Onneksi olhaan samassa bändissä, niin se tajuaa. (Mutta mie olen ehkä aika huono tajuahmaan sen jännityskärtyjä...)
Jos me olhaan jollaki muula paikkakunnala vaikkapa hää- tai synttärikeikala, päivän aikataulu mennee lähes aina niin, että roudauksen jälkheen käyhään syömässä jossaki, ja sitte menhään päikkäreile. Mie en ylheensä saa nukuttua juurikhaan, ko syke on jotenki tavallista korkeammala aina koko keikanaluspäivän. Mutta tulleepa kuitenki oltua horroksessa jonku aikaa ko kaikki muutki makkaa hiljaa. Joku ehkä kuorsaa.
Pari tuntia ennen keikkaa häätyy alkaa miettihmään ja testaihleen vaatheet. Mikä tuntuu sinä päivänä oikealta? Samala viimeistelhään settilistoja ja kertaihlaan biisejä. Perhoset villiintyy mahassa. Vähän ois hyvä jotaki haukata, mutta ei tehe mieli. Jänskättää. Minkälainen yleisö tänä iltana on vastassa? Innostuuko ne meän biiseistä? Tanssiiko ne? Menneekö uuet biisit hyvin? Onko kaikki tyytyväisiä?
Sitte menhään keikkapaikale. Menhään soittimien taakse ja mie mikin taakse. Syke nousee. Huh huh! Mitä tästä tullee?!?! Kun ensimmäinen sointu kuuluu ilmoile, syke laskee. Jännitys häipyy ja kaikki tuntuu loksahtavan paikoihleen. Kaikki on just hyvin!
Eli muutaman tunnin keikka illala on mulle koko päivän homma. (Tai oikeastaan kahen, ko laskee mukhaan seuraavan päivän keikkakooman.)
Mutta niin ihana homma! Mihinkhään en näitä kokemuksia vaihtas!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti