Herätys!

"Onkohan tämä joku vaihe, kun meidän vauva on heräilly toooooosi usein viimeiset kolme yötä? Saattaa siis melkein joka tunti herätä. Alkaa itellä ottaa aika koville tämä. Mietin vaan, että kauankohan tätä jatkuu... Että ei kovin montaa yötä enää kyllä jaksa." Näin jako kokemuksiansa ryhmäneuvolassa eräs äiti, silmät vesikalkamilla, kuukausi takaperin. Mie en voinu ees kattoa häntä. Tuijjotin vain etheenpäin valittua kohtaa lattiassa, ja puristin huulia (ja nyrkkejä) yhteen. Mietin, että joskus nuorena käymälläni henkisen ensiavun kurssila painotethiin sitä, kuinka autettavalle ei koskaan saa sanoa, että "aatteleppa, että jollaki on asiat vielä huonommin ko sulla!" Mie sain oltua hiljaa. Mulla ei värähtäny sisälä yhtään mikhään hänen vuodattaessa heän tilantheesta. Olin ihan kylmä. Siinä hetkessä olin täysin empatiakyvytön. Ärsytti vain.

Niin. Helposti pakkaa monet asiat ärsythään jos yön aikana herätethään pahimmilhaan 13 kertaa. Yli 7 kk ajan. En valita (paitsi vähän joskus varovasti), mutta totean vain, että meän yöt on suurimmaksi osaksi ihan paskoja. Tavallista on, että tunnin välein herräihlään. Levottoman ja katkonaisen yön jälkheen aamun ensimmäiset 10 minuuttia tuntuu, että maailma kaatuu ja mie en kestä ennää yhtään yötä. En yhen ainutta! Mutta kun se väsymys karisee ja saa ekat hörpyt aamukahvia, taas on ihan eri ääni kellossa. Mikäs tässä. Olipa huono yö. Ehkä ens yö on parempi. Tiän, että joilaki on vielä rankempaa. Ihan varmasti.

Mutta kyllä tämä uniasia kuormittaa tämmösenhäänki. Pää on ihan huttua. Vaikka sitä jaksaa päivisin touhuta kaikenlaista ja asiat on muuten loistavasti, yöt on mörköjä. Pelottaa välilä mitä yö tuo tullessansa. Pelottaa ne aamuset maholliset maailmanlopun kymmenminuuttiset. Meilä on tukiverkostot kunnossa ja apua saahaan. On isovanhemmat ja siskot ja ystävät ja sukulaiset. Ois oikeastaan ihan runsaudenpula avusta jos tiukka paikka tulis. Tämä teksti ei siis ole hätähuuto. Tämä on päiväkirjamerkintä lähinnä mulle ittele tuntheista, jotka luultavasti tulen unohtahmaan.

"Miten teilä vauva nukkuu?" kyssyy lähes jokanen lapsellinen ja lapseton ihminen. Ittekki kysyn. Ja siitähän se aina sitte lähtee. Keskustelu huonoista öistä ja että miten vauvan sais mahollisesti nukkuhmaan paremmin. Tiän, että ihmiset tarkottaa pelkästään hyvvää, - siis oikeasti tiän!! - mutta kylläpä ärsyttää huonona päivänä ne loputtomat neuvojen tulvat. Mutta on sielä aina se pieni toivonkipinä, että joku ehottaiski jotaki mitä me ei oltas kokkeiltu. Ehkä raivostuttavin kommentti on että "Sitähän se vanhemmuus on" tai että "Semmosia ne jotku vauvat on". Mutta huomaan kyllä toistelevani nuita samoja ittekki itteleni. Koska niinhän se on! Ärsyttää myös se, jos ei kommentoija mitenkhään, vaikka oikeastaan sitä toivonki. Siis että ei kommentoitas. En ennää jaksais jauhaa tätä sammaa nukkumisasiaa! Summa summarum; tällä hetkelä minun kanssa tästä asiasta keskustellessa ei ilmeisemmin voi sanoa mithään oikein. En ees mie itte itteleni.

Muttako siis oikeasti. Me olhaan kokkeiltu perhepeti, pinnasänky, matkasänky, oma huone, sama huone, iltavellit, iltapuurot, iltakylvetykset, iltasadut, rauhottumiset, temuamiset, säkkipimeys, yövalo, aktiiviset päivät, rauhalliset päivät, rutiinit, kylmä huone, lämmin huone, ilmankostutin, ei ilmankostutinta, unipussi, lämmin peitto, vilposampi peitto, pelkkä pussilakana, pelkkä harso, ei peittoa ollenkhaan, peitto vain jaloila, korvikeähkyt, unikaverit, uniharsot, erilaiset pyjamat, pelkkä vaippa, unikoulu, veden juottaminen, ei maitoa, maitoa, asentojen vaihto, kapalointi, baby noise-sovellus, rennosti ottaminen... Käsittääkseni ainoa mitä ei ole kokkeiltu on huuattaminen, ja se ei ole nyt vaihtoehto. Yksi neuvo oli, että kokkeilla jo kokkeiltuja juttuja uuestaan, koska joku mikä ei toiminu aikasemmin voi toimia myöhemmin. Täytyy siis ehkä alottaa alusta. Jee!

Yhessä hetkessä päätän vain hyväksyä, että meän vauva nyt vain on tuomonen huono nukkuja, mutta heti seuraavassa hetkessä minussa herrää palava halu koettaa ratkasta tämä ongelma. Palava halu siis nukkua ittekki kunnon öitä. Me molemmat vanhemmat haluama nukkua! Haluaisin, että jaksasin keskittyä enemmän esimerkiksi ruoanlaithoon, että saisin Elsile syötettyä monipuolista itte tehtyä ruokaa. Mutta en jaksa. Lainasin kirjastosta "Samasta padasta"- keittokirjan, mutta en ole ees jaksanu avata sitä, ja kohta se häätyy jo pallauttaa. Haluaisin myös keskittyä omhiin syömissiin paremmin, että saisin taas omat vaatheeni mahtuhmaan pääle. Muttako mie en jaksa. Mie en siis jaksa iltasin ees munakasta paistaa ittele, vaikka haluttas ja vaikka FitFarmin ohjeitten mukhaan se ois just hyvä iltapalavaihtoehto. Minun väsyny kroppa ja mieli janoaa hiilareita. Helppoa ja hyvvää syötävää. Ei mithään ällöjä rahkoja. Leipää. Karjalanpiirakkaa. Banaania.

Mutta se, mistä mie olen ittessäni tässä tilantheessa ihan tolkuttoman ylpeä on se, että olen tästä kestoväsymyksestä huolimatta saanu piettyä kiini meän herkkujensyöntisopimuksesta. Tässä jos missä elämäntilantheessa ois enemmän ko sallittua hautautua iltasin lapsen nukahettua sohvannurkhaan jätskitörppö kainalossa. Mutta ei. Sitä en ole tehny, ja siitä olen niin järkyttävän ylpeä ja onnellinen!

Onnellinen olen myös meän päivien touhuista Elsin kans! Niitten takia ne joittenki aamujen alhon hetket kestää vain sen kymmenen minuuttia, eikä pidemphään. Kyllä mie tiän, ettei meän lapsi tahahlaan meitä herättele öisin. Se on ihan viaton ja syytön. Me olhaan onnekhaita, että ympärillä on auttavaisia ihmisiä. Me olhaan onnekhaita, että ihmiset haluaa auttaa ja osallistua.

Mutta jos joku vielä kerran sannoo mulle että "sinun täytyy nukkua ko vauvaki nukkuu" niin mie poljen sen sanojan suohon.

HYVÄÄ YÖTÄ!

Vaikea päätös

Nyt mie sen sitte tehin. Pitkän harkinnan jälkheen. Yksi jakso elämässä tuli päätökseen. Sanoin nimittäin salijäsenyyteni irti. Kyllä. Sen tein. Huh! Olipa vaikea päätös! Miten se oliki niin vaikea? En tajua! (Olettas tet kattonu sen Frendien jakson  missä Chandler ja Ross yrittää päästä irti siitä salijäsenyyestä? Huijja!) Mutta kyllä on helpotus! Mie olen vapaa kuin taivaan lintu! Ihanaa! Voin tehä mitä vain! Ei ennää ressiä jos ei ehi käyä ja maksut vain juoksee! Ei ennää (laskennallisesti) yli 20 euron kertamaksuja! Taivas on taas sininen, ja linnut laulaa!

Elsin kans en ole ennää uskaltanu salile mennä, ko neiti ei pysy hälle osotetulla alustalla huonostikhaan. Mennee vähän liian vaaralliseksi vaikka kuinka hiljasina aikoina kävis. Iltasin en ole sitte ehtiny tai jaksanu. Ahistaa kun ei nyt sitte pääse minnekhään sisäpyöräilytunneile, mutta toissalta, kesälähän sitä pyöräilee kaikisita mieluiten muutenki ulkona!

No, mitenkäs tämä soppii minun fitmama-elähmään? Tuntuu äkkiselthään ristiriitaselta että just nyt sanoin jäsenyyen irti. Olen päättäny, että karsin elämästä kaiken ylimääräsen minkä voin, ja nyt lähti a) turha stressi jäsenyyestä, b) 50 minuuttia aikaa tien päälä per salireissu, c) parkkeerausraivo ja -stressi kun menen sinne viime tingassa just sinä aikana ko koko Rovaniemi haluaa liikkua juuri samassa paikassa ko mie!! Nyt voin keskittyä lähtehmään juoksulenkile tai  muuten ulkoilehmaan kotiovelta, eikä tartte kaahata renkhaat vinkuen toisele puolele kaupunkia sisäle hikkoilehmaan.

Tietysti se lihaskuntoki ois tärkeää... Joo-o... Kotona jumppaaminen ei koskaan ole ollu minun juttu. Yh. Jotenki se on semmosta pyristelyä ja räpistelyä. Mutta mie kokkeilen nyt kesän ajan! Ja sitte jos (ja kun) salihommat alkaa taas kiinnostaa, hommaan syksylä jäsenyyen salile, jota olhaan avaamassa työpaikan lähele. Sitte voin vaikka keskelä päivää käyä sielä. Tai töitten jälkheen. (Hyi. Tuota toista vaihtoehtoa mie inhoan jo nyt!) Mutta sitte meilä ois niinkö semmonen pyhä kolminaisuus siinä: minun työpaikka, kuntosali ja Elsin päiväkoti. Ja kaikki hoituu samala parkkipaikala, eikä autoa tartte liikutella! Järkyttävän kätevää!

Jatkan siis tätä fitmamailua ilman salijäsenyyttä. Uskon että minun oma pieni personal trainer pittää huolen, että liike ei lopu. Sen verran on tulosta tullu, että eka kertaa pitkään aikhaan sain taas mahutettua rakhaan vihkisormukseni sorhmeen. Aivan mahtavaa! Toki toivon, että mahtumista tapahtuu myös muissa asioissa ko sormuksissa.

Vappuja ja vappuja

Olipa vain raisu vappu! Meno ylty aattona jo niin villiksi, että laitoin ihan verhot keittiön ikkunoihin ja liinan keittiön pöythään. (Näin siis heti tammikuun puolenvälin jälkheen jouluverhojen ja -liinan perhään). Aivan siinä mietin, että mitäköhän hurjaa keksin Elsin nukahettua ko mieski oli bänditreeneissä. Otin kuulkaa sitte ja paistoin ittele munakhaan ja join pullollisen vettä. Sitte tuli joku ihme inspis alkaa kuvvaihleen kaikkia turhia vaatheita ja laitella niitä myynthiin Facebookin kirppareile. Tämän minun vappuhurjastelun keskeytti joskus yheksän jälkheen yllättäen mieheni, joka tuliki aikasten reeneistä kotia. Siinä se seiso etheisessä kahen luumupilttipurkin kans. No nyt alko bileet!! Siinä met sitte nuokuima sohvala kunnes annethiin periksi ja menimä nukkuhmaan. Hetken siinä muistelin puolinukuksissa hamphaita harjatessani niitä hurjia, vähinthään kolmipäiväsiä, opiskelijavappuja. Oi niitä aikoja! On se kyllä hyvä että neki on tullu koettua! Aijjettä! Niin ne vaput muuttuu ihmisellä.

Ja vappupäivät. Viime vuosina meilä on ollu tapana käyä vappubrunssila tai -louhnaala. Aivan kiva perinne! Ystäväpariskunnan kanssa viime vuona pöythään tipahti varsinainen pommien pommi ko kävi ilmi, että molemmat perheet oli raskaana ja lasketut ajatki oli vielä siinä vaiheessa jotakuinki kymmenen päivän erola. Ihan käsittämätöntä! No, tänä vuona meän pikku pommit olivat edehleen mukana mutta istuivat omissa syöttötuoleissansa. (Ja vaikka erittäin nätisti olivatki, niin kyllä he enempi tänä vuona näkyivät ja kuuluivat ko viime vuona.) Niin se elämä muuttuu, ja vappubrunssit siinä samala.

Mutta tiättäs tet mikä ei ole muuttunu? No vappupyöräily! Se on kuulunu sekä lapsuuen että opiskeluvuosien vappuihin hyvin vahvasti. Tänä vuona meän perhe korkkasi kauen pyöräillen Pohjanhovhiin vappulouhnaale. Siinä samala tuli testattua miten NordicCab kulkee pyörän perässä. Ja loistavastihan se kulkee! Hieman yllättäen ongelmaksi meinas vain heti kotoa lähtiessä muodostua se, että mie en ossaa näköhjään perruuttaa oikeaoppisesti. Oishan se pitäny arvata. Auton peräkärryki tuottaa ongelmia, niin tottakai pyöräkärryki. Voi aaaarrgggh! Siinä oli kyllä vappumieli koetuksela. No, saima hyvät naurut! Samoin kun kotimatkala pysähyimä joenranthaan penkile istuskelheen, ja minun piti yrittää perruuttaa kärry sopivasti siihen baanan viehreen. Voi... huoh! Joku saa vielä hyvät videot kuvattua YouTubeen jos sattuu paikale ko meikäläinen perruuttellee tuon kanssa...

Kärryperruutuksien lisäksi tämän päivän toinen (tai kolmas) Mrs. Bean - hetki oli kun saavuthiin sinne vappulouhnaale, ja tajusin olevani TÄYSIN alipukkeutunu. En ymmärrä missä aivokuoliossa olin lähteny ihan rehellisissä lenkkeilyvaatheissa! Siis aivan kertakaikkihaan lenkkareissa, ulkoiluhousuissa ja oranssissa Torstain hupparissa. Voi äiti!!!! Oishan sitä nyt voinu vähän jotaki fiksua kattoa päälensä vaikka pyörälä liikuthiinki. Se pyöräily oli meilä niin keskiössä ko lähtöä tehtiin, että ei jotenki aateltu mihin olhaan menossa. Siinä kun me sitten tallustelthiin hovimestarin ohjaamana pöythään ystäväni Sannan kanssa peräkkäin - toinen korkkareissa ja upeassa mekossa, toinen lenkkareissa ja oranssissa hupparissa - ei voinu muutako nauraa! Mutta kuten todettu; niin ne vappupäivät muuttuu: vuojen 2019 vappubrunssile tulen saapuhmaan upeampana ko koskaan! Siinä kuulkaa korkkarit kopisee ja korut kilisee ja herkkänäkösiä häikäsee!