Meän kuopus oli selittäny päiväkodissa kaverille, että hän haluaa isona prinsessaksi. Tämä valveutunu kaveri oli kotona äitilensä pohtinu asiaa, ja toennu, että kyllä kannattais mieluummin haluta hallitsijaksi, koska prinsessat eivät voi hallita. Varsin asiallinen pointti!
Me sitte tyttöjen kans juttelimma näistä haahveista kotona myöhemmin, ja toen totta, prinsessaksi oli kuopuksella meininki isona alkaa. Esikoisela oli tähän myös oma mielipide, koska hänen mielestä prinsessan homma ois tosi tylsää, ko pitäs vain valtaistuimella istua. Koetin huomauttaa, että ei se prinsessa istu valtaistuimella, mutta mulle ilmotethiin, että tylsää ois silti.
Keskustelu jatku, ja prinsessan työn vaihtoehoksi nousi kokin hommat. Molemmat sanoivat haluavansa isoina myös kokeiksi. Jovain! Mulle passaa! Hieman yllättäen esikoinen ilmotti sitte kuitenki, että hän haluais kaikista mieluiten presidentin vaimoksi. Häh? Miksi ei suohraan presidentiksi? Miksi presidentin vaimoksi? Kauhukseni vastaus oli, että "eihän tyttö voi olla presidentti!". EEIIIIIIIIIIIII!!!! Tätä kommenttia seurasi pitkä keskustelu, jonka päätheeksi toelaki toivon, että minun lapset ymmärtää, että tytöt voi ehottomasti olla presidenttejä. Tai ihan mitä vain!
Tämä keskustelu jäi pyörihmään miehleen. Me koetama muistaa pienessäki välissä mainita meän lapsile, että he voivat olla elämässään ihan mitä he haluavat, ja voivat oppia ja saavuttaa mitä vain ikinä haluavat. Sen viestin täytyy olla kirkas, ja sen täytyy näkyä ja kuulua sekä pää- että sivulauseissa ja rivien välissä. Yksinkertasta! Tai niinhän sitä luulis.
Sen viestin välittymisseen liittyy muutamia sudenkuoppia. Nimittäin esim. se, että lapsethan kuuntelee meitä aikusia - ja varsinki vanhempia - myös silloin, ko me emmä puhu suohraan heile. He kuulevat, miten me puhuma toisile ja ittelemme, toisista ja ittestämme. Kaikki kommentit siitä, että itte on huono jossaki tai ei ossaa jotaki, on alkanu särähtää omhiin korhviin. Koetan muistaa muotoilla sanomisiani uusiksi niin, että en ole vain opetellu tai harjotellu jotaki asiaa, eikä kyse ole siitä, että olen luontasesti huono jossaki. (Tästä aiheesta olen joskus tekstin kirjottanukki.)
Samoin olen alkanu kriittisesti kuunnella, miten - varsinki lasten kuullen - puhuthaan julkisuuen henkilöistä, esim. laulajista, soittajista, poliitikoista tai urheilijoista. Havahuin tähän taas, ko kattoima ja kuuntelimma Planican MM-kisojen miesten viestihiihtoa, ja mulla pääsi suusta jotaki aivan pöljää. Tyyhliin, että "nuo japanilaisrievut on kyllä surkeita". Typerä mie! Kyllä ei ole surkea jos hiihtää MM-kisoissa!
Toisenlaisen ongelman tässä "voit olla elämässäsi mitä vain"- viestin välittymisessä muodostaa tietenki myös se, että maailma on täynä lapsia ja ihmisiä, jotka riippumatta omista ponnistuksistaan eivät voi koskaan olla mitä haluavat. Tässä ajassa ensimmäisenä tullee miehleen lapset Ukrainassa, joitten tulevaisuuen pilasi Putinin oma usko siihen, että HÄN voi olla ja saavuttaa mitä vain. Maailman epäoikeuenmukasuuen selittäminen lapsele on vaikeaa, kun sitä ei ymmärrä ittekhään.
Juuri nyt meän vanhempien on lähinnä viihyttävvää kuunnella lasten (ussein muuttuvia) suunnitelmia siitä, mitä aikovat isona olla ja tehä, ja niitä haahveita on helppoa ja harmitonta tukea ja kannustaa. Mutta toki olen jo hieman miettiny sitä, että ossaanko olla semmonen vanhempi, joka sitten myöhemminki, kun alkaa olla tosi kysseessä, hyväksyy lastensa valinnat. Kuten hyvien vanhempien kuuluu, meki olema vakuuttanu ittelemme, että "tärkeintä on, että lapset on onnellisia". Nähtäväksi jää, miten hyvin me tässä onnistumma. Sehän riippuu pitkälti siitä, tavottelevatko meän lapset vielä aikusinaki sitkeästi prinsessaksi tai presidentin vaimoksi tulemista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti