Ainaki kolme kaveria

Viimeksi tänhään olen päivitelly useammanki ihmisen kans sitä, kuinka tämä arki on tätä haipakkaa, ja kuinka ei ehi kethään nähä, ja kuinka kaikki sosiaaliset suhteet on ihan retuperälä, ja kuinka ei ole mithään sosiaalista elämää. Mie olen niin kurkkuani myöten täynä tätä huonoa ommaatuntoa! Pakkoko sitä on jatkuvasti olla harmissaan siitä, että ei ehi nähä ihmisiä? Ilmeisesti se on nyt muotia. Tai sitte se on vain se perusolotila. Siis se harmissaan oleminen.

Mutta minkäs tehet ko arki oikeasti on niin kiihreistä, ja päivät täyttyy töitten lisäksi kaikesta muustaki äksönistä ittelä kelläki. Tarviiko siitä sitte ihan totta puhuen tuntea huonoa ommaatuntoa? Mulle jotenki valkeni taas, että ei ehkä tarttis. Kävin viikonloppuna Helsingissä ystävän luona (kylläki siksi, että mulla oli sielä yks ns. pakollinen kokkous, ja joka oli sitte hyvä tekosyy nähä tätä ystävääki, aivanko se ystävä nyt ei ois Helsinkhiin lentämisen arvonen), ja me tajuthiin, että olthiin nähty viimeksi toukokuussa 2013 - eli lähes vuosi sitte -, ja että ei me olla koko aikana puhuttu puhelimessakhaan (ja hän ei ole yhtä aktiivinen sosiaalisessa mediassa kuin eräät). Silti mie ajattelen hänen olevan yksi minun läheisimmistä ystävävistä. 

Kotimatkala sieltä Helsingistä mie ajattelin, että itte asiassa oikeastaan lähes kaikki minun läheisimmät ystävyyssuhteet on semmosia, että ei juuri soitella, ei kylästellä, ei lenkkeillä eikä oikeastaan paljon mithään muutakhaan. (Voihan tietysti olla, että nämä mulle läheisimmät ystävät ei piä minua kovin läheisenä juuri edellä luetelluista syistä... Hui. Kieltäy'yn ajattelemasta niin!) Mutta sitte ko nähjään, niin aika on laadukasta ja voimaannuttavaa. Suorastaan yhtä juhlaa. Ihan erityistä. Onko se jotenki väärin? Onko semmoset ystävyyssuhteet jotenki huonompia ko semmoset, joissa lenkkeihlään yhessä? Oishan sen lenkkeilyki kauhean kivvaa, mutta minkäs tehet, ko ei ehi! Lukkeeko jossaki montako kertaa toimivassa ystävyyssuhteessa täytyy nähä toista tai puhua toisten kans? 

Niin kauan ko mulle ei joku tietheellisesti todista, että tapani hoitaa ystävyyssuhteita on väärä (tai niin kauan ko elämä on säntäilyä), jatkan tähän vanhaan malhiin. Juuri täältä retuperältä löytyy ne arvokhaimmat ystävyyssuhteet kaiken tämän haipakan keskelä. Niitten läheisimpien ystävien kans voi aina jatkaa siitä mihin jääthiin.

Aiheesseen liittyen voisin suositella tuota Kolmen Kaverin Jäätelöä, jolla sain Helsingin reissulani herkutella. (Aivan ihanaa! Vaikka en ylheensä niistä marjasista jätskeistä niin välitä, mutta tämä oli HERKKUA!) Ikävä kyllä nettisivujen mukhaan pohjosin paikka mistä tuota ihanuutta saa, on Oulu. Mahollisimman pian siis kohti Oulua ja "hoitahmaan oululaisia ystävyyssuhteita". Siis ainaki kolmen kaverin kans.

Ei notskilätty lihota

Sen tietää aina tästä mähöstä olosta ko on nautittu elämästä. Ja siis ylheensä just joulun ja pääsiäisen jälkheen. Aijjettä me olhaan syöty! Aamua iltaa. Mitä sitä kaunistelheen. Äiti loihti meile semmoset mannermaiset aamiaiset joka aamu, että järkevämpi ihminen ois selvinny sillä satsila seuraahvaan päihvään. Mutta meilä se riitti just ja just lähimmän laavun äärele siirtymisseen, jossa paistelthiin (tai siis äiti paisto) notskilättyjä  ja kärryytethiin hiillos- ja verimakkaroita auringonoton lomassa. Laavupäivän jälkheen hääty tietenki olla vielä koko perheen yhteinen illallinen, mitä ennen otethiin ookheeksi (=välipalaksi) vähän GB Glacen Big Pack Ischoklad - jätksiä ja/tai mämmiä. Illallisen jäkheen ennen nukkuhmaanmenoa iltapalaksi on sitte ollu oikeastaan joka ilta lasilliset hyvvää viiniä, leipäjuustoa, sinihomejuustoa ja ehkä vielä vähän iltapalan jälkkäriksi sitä jätskiä. Voi että meilä on ollu mukavaa! Toki liikuttukki on, mutta ei sillai, että kalorit ois jääny jotenki miinukselle...

Kyllähän näilä pyhien seutujen mahottomalla syömisellä on ainaski se tarkotus, että todellaki tekkee nyt mieli palata ruothuun ja syä koko tuleva viikko pelkkiä ituja! No, toki nyt kotia pääsiäisen vietosta laskeutunheena täytyy vielä tämä viiminen pyhäpäivä fiilistellä, ja syä viimiset mämmit ja jua loputki Påskmustit kaapista, koska kukas niitä ennää pääsiäisen jälkheen haluaa? Samoin ko Julmustiä ei haluta jua muulloin ko jouluna. Ja rehellisyyen nimessä täytyy sanoa, että minusta vähän tuntuu, että ei Julmust eikä Påskmust maistu täälä Rovaniemelä yhtä hyvältä ko Tornionjokilaaksossa juotuna. Mie luulen, että makuhermot vaatii sen tietyn tunnelman ja ympäristön. Eihän joulukinkku tai lanttulaatikkokhaan maistus juhannuksena hyvältä! Tai mämmi jouluna. Näissä hommissa on ehkä sammaaa mystiikkaa ko niissä notskilätyissä... Siis ko ne ei lihota. Toisin ko ne kotona sisätiloissa paistetut.

"Häätyykö se nyt olla joka paikassa aina riekkumassa?"

"Voi veikkosten, kyllä mie vain saatan tulla! Ei mulla mithään sen kummempaa ole." Lauseet, jotka kuulen itteni sanovan aivan liian useasti. Lauseet, joka ilmeisesti on jossaki meän suvun geeniperimässä. Lauseet, jotka olen hyvvä vauhtia tartuttamassa mieheeniki. Aina suostuthaan kaikheen matkaan vaikka mikä olis. Omat hautajaiset ois ehkä ainoa hyväksyttävä syy olla suostumatta tekehmään jotaki mitä vain joku keksii pyytää, ja silloinki pyyeltäis pilvenreunalta antheeksi. Ja sitte sitä aina porukalla (esim. suvun kesken) päivitelhään, että miten sitä nyt ei taaskaan osattu sanoa ei. Mikä ihme siinä sanassa on? Mie olen yrittäny sanoa ei joitaki kertoja elämässäni, ja mulla tullee siitä aina jotenki paha mieli. Kysyjä on nyt pettyny. Miten mie en nyt muka ehtis? Jos mie oikeasti oisin yrittäny, niin varmasti oisin löytäny aikaa tuohon. Mie oisin varmasti tehny monia onnellisiksi ko oisin suostunu. Mie olen laiska, inhottava ja toisile pettymyksiä tuottava ihminen. Vähemmällä itseinhola siis pääse, ko suostuu kaikheen!

Sen kieltäytymisen lisäksi meän suvun vitsaus tuntuu olevan se, että me piämä ommaa aikaa aivan ilmasena. Jos joku jotaki maksua yrittää vaikkapa laulukeikasta tarjota, niin vastaus on ylheensä tyyhliin "Ei veikkosten tartte mithään! Mielellänihän mie. Höpö höpö!" Ja totta joka sana. Mielehläänhän me laulama ja soitama, ja kaikkea muutaki ja turha kuvitella, että me siitä jotaki olisimma vaila. Hullun evhäät syöhään ensin. Näinhän se on.

Met suunnittelimma joskus minun Marianne-tätin kans, että alettas tekehmään duona keikkaa enemmänki, mutta yks mihin se kaatu, oli se, että met emmä kumpikhaan ossais pyytää siitä mithään rahhaa. Aatelthiin, että jos esim. jonnekki hautajaissiin ois laulukeikka, niin se tuntus jotenki että ihmisten surula rahastethaan. Ja Oramummohan nuita suunnitelmia kuunnelleshaan sanoki, että "ei siihen mithään duoa tartte erikseen perustaa ja mainostaa, ko johan te nyttenki jo kaahaatta tie kurala ympäri kyllää kahvipalkala laulamassa".

Mutta mie väitän, että elämä ilman ei-sannaa ja palkanpyyntiä on kaikesta ajoittaisesta työhläyestään (lähinnä ajanpuutheen takia) huolimatta äärettömän rikasta. Rikhaampaa ko semmosten ihmisten, jotka kieltäytyy kaikesta. Vaikka en ole ollu vaila rahhaa esim. lukemattomista laulukeikoista elämäni aikana, olen saanu joka ikisestä niistä jotaki, mitä ei voi rahassa mitata. Kokemuksia ja elämyksiä joista olisin jääny paitsi, jos suusta oliski joskus päässy "En miekhään veikkosten joka paikhaan kerkiä!" Ja kait sitä haluaa tuntea ittensä tarpheelliseksi. Kyllähän me kaikki haluama.

Ja hei, aina näistä hommista jotaki konkreettistaki tarttuu matkaan. Kuvan ihanat lahjat sain eilen ja tänhään kiitokseksi lauluista. Vaikka ei veikkosten ois tarvinu mithään!

Mummoile ko selostaa, mitä kaikkea sitä on tullu touhuiltua ja missä on tullu oltua matkassa, niin ne ruukaa melkein aina samoin sanoin kysyä, että "Häätyykö se nyt olla joka paikassa aina riekkumassa?" No kyllä häätyy.

Lähtökärtyt

Tässä mie taas istun. Kärtyämässä ko pitäis lähteä lenkile. Sama homma ollu jo monta herratun vuotta. Mikä ihmeen laiskamato minhuun iskee lähes aina ko ois lähön hetki? Nyt ei ole ees aviomiestä työntämässä minua ovesta, vaan pitäs aivan omin voimin saaha ittensä paiskattua pihale. Missä on vika? Ulkona on upea ilma, hyvä äänikirja oottaa kuuntelijaansa ja uuet lenkkaritki polttelee etheisessä (ko ne ei päässykhään Tromssassa lenkile, ko emäntä oli kuuhmeessa). Mutta mie en vain saa lähettyä. On muka pakko just nyt kirjottaa tätä blogia. Ei missään nimessä voi kirjottaa esim. lenkin jälkheen, vaan just nyt. Iltasanomat pittää vielä lukasta. Ja Aftonbladet. Ja vilkasta vielä huominen sää. Ja selata vielä tuo Hullujen Päivien kuvasto. Mitä näitä hommia nyt on.

Koetin löytää vertaistukea tähän "lähtemisen vaikeus"-ongelhmaan yhestä Facebookin juoksuryhmästä, josta sain vastaukseksi ymmärtäviä kommentteja, joissa koitethiin tsempata, ja kerrothiin, että kyllä se helpottuu sitte ko juoksusta tullee intohimo ja että ryhmälenkeile vain, ko niistä ei viitti jäähä pois ja että mikäs sen mahtavampaa ko aamuviien lenkki ja että kyllä se lähteminenki on monesti helppoa. No eikä ole! Ja enkä varmana lähe juokseen aamuviieltä! Enkä ryhmässä. Ja siis ko ongelma ei ole siinä, ettenkö sitte kummiski lähtis lenkile, ja ettenkö tykkäis siitä niin että halkeen kunhan vihdoin olen sielä lenkilä, mutta se lähtemisen riipivä tuska ( = oman laiskuuen tunnustaminen) saa minut huutahmaan ahistuksesta!

Juoksehmaan lähtiessä kärtykohtaukset ei ole aivan niin rajuja ko hiihtähmään lähtiessä, ja se johtuu luultavasti siitä, että juoksehmaan pääsee suohraan kotiovelta ja että roudattavia kamoja on vähemmän. Mutta mikä siinä on, että vaikka sielä lenkilä ylheensä on aivan mahtavaa, ja siitä tullee ihan maailman paras olo ikinä, niin silti se lähtemisen kynnys on ja pyssyy?  Se kynnys madaltuu, mutta ei vissiin koskaa poistu, vai häh? Tarkottaako tämä, että mie en oikeasti olekhaan sporttinen ja reipas, vaan täysverinen laiskuuen ja vetämättömyyen ruumiillistuma? Hyvin paljon mahollista.

Äiti ja isi ois sanonu mulle jo tämän blogitekstin eka rivin jälkheen, että ota tuo "pitäis" sana pois käytöstä, heitä höpöttämästä ja lähe sinne lenkile. Ja senhän mie tehenki. Viiminenki oljenkorsi on nyt käytetty, ja analysoinnit sikseen. Matka hyvhään olhoon voi alkaa, jahka saan laahustettua kaapile, veltosti tongittua sieltä juoksukamat, ährättyä ne pääleni ja vielä raahustettua ulko-ovele. Oven toisela puolela on ihan uusi ihminen: intohimonen, ryhmälenkeistä positiivisesti ajatteleva, aamulenkeistä tykkäävä ja monestikki helposti lenkile lähtevä juoksija.

Pienet pettymykset piristää

Kävin just juoksemassa SantaSportissa mattotestin (tasotesti, eli ilman maskia), että saisin vähän kuvvaa tämän hetkisestä juoksukunnosta, ja sais vähän tarkempia sykerajoja. Taas kyllä jännitti, mutta hiihtohaasteen kuntotestien ylpistämänä olin kuitenki itsevarma: tässähän on reenattu puoli vuotta, joten tottahan se mattotestiki hyvin mennee!

No, ei se nyt niin kauhean hieno se tulos kummiskaan ollu. Sykheet pomppasi liian nopeasti liian ylös, ja koko juoksu tuntu ihan hullun raskaale verryttelystä lähtien. Maitohappoja kuvittelin kestäväni paaaaaljon paremmin, mutta tulipas todettua etten kestäkhään. Lopetin siinä vaiheessa ko syke oli 203. En ees tajua miksi lopetin, ko ois kyllä ehkä vielä piirun verran menny. Äh.

Siinä mie sitte mökötin aikani. Ensimmäinen ajatus oli, että "haen kyllä SantaSportin kahvilasta ihan kostoksi jotaki hyvvää". Onneksi testauskeskus on eri rakennuksessa ko kahvila, niin kerkisin siinä matkala leppyä, ja lopulta ostinki semmosen terhveellisen smoothien. Siinä sitä imeskellessäni päätin, että tästä tämä lähtee taas; operaatio juoksukunnon kohotus! Nyt testin päättymisestä on pari tuntia, ja olen jo ihan innoissani tulevasta! Kyllä ihminen on soppeutuvainen, ja tämmösistä pienistä pettymyksistä saapii kummasti potkua kuitenki. Ja mikäs tässä, ko on tuliterät juoksupopotki:

Nuo on minun kolmannet Asicsin Nimbukset. Olen sen mallin hyväksi havainnu, vaikkaki värit mennee kamalimmiksi vuosi vuojelta. Ostin välissä yhet Mizunot, mutta niilä se juoksutuntuma ei ole ollu yhtä hyvä. Nämä uusimmat beibet pääsee ensimmäisele lenkilensä Tromssassa, sillä huomena aamula lähen sinne työreissuun. Elämä on ihanaa, vaikka vielä - todistetusti - liian hapokasta!